Katsellessani kansainvälisen median pitkään pyörittämiä kauhukuvia yhdysvaltalaisten sotilaitten suorittamasta irakilaisvankien raa´asta kidutuksesta, mieleeni juolahtaa yllättäen eräs muisto sotakertomuksesta, jonka luin presidentti Mauno Koiviston riipaisevasta kirjasta "Koulussa ja sodassa".
Koivisto selostaa kesän 1944 taisteluja Itä Karjalassa, joihin hän osallistui "etulinjan edessä", muun muassa silloin kun pienestä Ägläjärven kylästä käytiin raju kamppailu "sosialististen Neuvostotasavaltojen ja pienen sisukkaan Suomen välillä", Tuntemattoman Sotilaan alikersantti Vanhalaa lainatakseni.
Seikkaperäistä ja tunteita pidättelevää tekstiä keskeyttää Koivistolle luonteenomainen "fundeeraus".
"Kuinka se käy yksiin, että itse rukoilee varjelua ja ampuu muita", Koivisto kysyy. Sitten hän jatkaa:
"Minulle se vaikutti sillä tavalla, että en voinut ajatellakaan, että surmaisin muuta kuin välttämättömässä pakossa. Ägläjärvellä edestäni lähti yksi venäläinen hiukan nilkuttaen juoksemaan poispäin. Minä ammuin mutta ohitse, ilmeisesti tahallani, vaikka sodan yksi perussääntö on se, että jota sinä et tänään tapa, tappaa hän sinut huomenna."
Sallin itselleni vapauden kuvitella, miten Koiviston ajatukset tarkemmin ovat saattaneet silloin kulkea mikäli hänellä ylipäätänsä olisi ollut aikaa pukea ajatuksensa sanoiksi.
Uskon että Koivisto monta vuotta kestäneestä sodasta huolimatta oli pystynyt säilyttämään oman inhimillisyytensä perusominaisuuden, nimittäin havainnon, että toinen ihminen on hänen itsensä kaltainen vaikka onkin kohtalon määräyksestä hänen vihollisekseen nimetty. Siitä seuraa melko yksinkertainen mutta tärkeä oivallus:
Tämä mies on varmasti rukoillut Herraa, että oma elämä säilyisi tässä onnettomassa sodassa, rukoillut siinä missä minäkin olen rukoillut. Siksi minusta ei ole tappavan luodin laukaisijaksi.
Mauno Koivisto kertoo toisestakin välikohtauksesta, jossa inhimillinen tekijä vaikuttaa taistelujen kulkuun: Eräässä kiivaassa hyökkäyksessä hänen itsensä ja hänen oikealla puolellaan taistelevan kaverinsa väliin kaatuu venäläinen, joka jää liikkumattomana maahan. Suomalaiset huutavat toisilleen että tuo pitää ampua.
Kumpikaan ei sitä tehnyt. Myöhemmin heidän komppaniapäällikkönsä ilmestyi heidän eteensä järkyttynyt ilme kasvoillaan. "Kaatunut" vihollinen oli ollut ampua hänet.
Koivisto kertoo myöskin, että komppania sai tältä reissulta otettua vangin. Hän lähti itse viemään miestä Tolvajärvelle kuorma-autoon ja oli ennen sitä käskenyt vankia tyhjentämään taskunsa. Koivisto sai käteensä paketin valokuvia, joita hän katsoi ja heitti menemään.
Vielä tänään tasavallan entinen presidentti muistaa, miten paha olo hänelle tuli, kun vanki perille Tolvajärvelle päästyään pyysi valokuvansa takaisin ja Koivisto joutui toteamaan, että ne olivat jääneet sinne jonnekin.
Kaikki suomalaiset sotilaat eivät kohdelleet vankejaan hyvin. Eivät he mitään enkeleitä olleet. Vankeja pahoinpideltiin joskus, tapettiinkin lakien vastaisesti.
Sota raaistaa ihmisiä. Sen toteaa myös Koivisto kirjansa lopuksi. Kuitenkin toiset ihmiset raaistuvat toisia enemmän.
Unkarilaissyntyinen, Ruotsissa elämäntyönsä tehnyt, edesmennyt juutalainen psykoanalyytikko Ludvig Igra kirjoittaa kirjassaan "Den tunna hinnan mellan omsorg och grymhet" (Huolenpitoa ja julmuutta erottava ohut kalvo), että meillä ihmisillä on taipumuksia kohdata vaaroja, uhkia ja paineita perin vastakkaisilla tavoilla.
Yksi tapa on primitiivinen. Teemme kaikkemme jakaaksemme maailman hyvään ja pahaan. Paha tulee aina ulkoapäin, kaikki mitä omaan itseen kuuluu on hyvää. Paha on torjuttava keinolla millä hyvänsä. Pahat eivät ole meikäläisiä, he ovat muukalaisia.
Sitten on kypsempi tapa suhtautua tällaisiin tilanteisiin. Tapa, johon ihmiset saattavat hyvän sosiaalisen kehityksen ja kasvatuksen kautta kasvaa. He toki kärsivät koettelemuksista ja yrittävät tarjota vastarintaa "pahalle" mutta he käsittävät että maailma ei ole mustavalkoinen. He mieltävät, että asiassa kuin asiassa on monta puolta, että muukalainen on meikäläisen kaltainen ja heidän asenteensa ristiriitoihin ja ongelmiin on kokonaisuushakuinen eikä poissulkeva, pirstoutuva ja muita paholaisiksi nimittelevä.
Kumman asenteen otamme - kypsemmän vaiko primitiivisiin syvyyksiin vajoavan minän reaktion - se on tietenkin paljolti kiinni kasvatuksesta ja yksilön henkilökohtaisista ominaisuuksista.
Mutta, vakuuttaa Ludvig Igra, yhteiskunnan poliittinen ja sosiaalinen perinne, sen arjen normit ja käyttäytymistavat, sen instituutioiden viestittämät eettiset näkemykset ja muut yhteiskunnan henkiseen ilmapiiriin liittyvät seikat ratkaisevat sen, mistä suhtautumistavasta tulee yleisempi, määräävä ja mistä poikkeus.
Katselen Irakista meille kantautuneita kuvia. En voi torjua mielestäni epäilyä, että sota, jota käydään hyvän puolesta pahaa vastaan, sota, josta on tuleva suurimman, kauneimman ja mahtavimman demokratian lopullinen voitto pahuuden akselista, että sellainen sota uhkaa käydä hyvin primitiiviseksi ja hyvin julmaksi.
Asiaa ei paranna se, että nämä modernit sodat käydään ammattisotilaitten toimesta.
Ammattisotilaat ovat peräisin yhteiskunnan syrjäytymässä olevista väestökerrostumista ja he ovat jo nuorina ottaneet väkivallan pääurakakseen. He saattavat ylittää kaikki inhimilliset rajat eri tavalla kuin kansalaisten yleiseen asepalveluun perustuvat, normaalioloista lähtöisin olevat sotajoukot ylittäisivät.