Ii Toissa keväänä kaukalo jyrättiin maan tasalle. Männikössä Iin Alarannalla, nuhjuisen kioskin vieressä ovat enää ruohottunut kenttä ja sähköjohdoista roikkuvat vanhat lamput muistuttamassa tiukoista otteluista.
Toinen tuhansien harjoitustuntien näyttämö Alarannantien varressa on sen sijaan ennallaan.
Pitkän ja matalan, punaisen rivitalon sorapihalla pieni poika pelasi talven pimeän pakkaspäivän toisensa jälkeen, yksinään mailan ja pienen keltaisen maalinsa kanssa, sopotti selostusta omassa päässään ja tuuletti villisti.
Kun äiti ja isä pakottivat sisälle, poika kelasi VHS-nauhojaan edestakaisin. Yliannostusta hipovaan kiekkotarjontaan oli televisiossa vielä matkaa, joten Suomen ja huippujoukkueiden esitykset arvokisoissa piti katsoa tuhansia kertoja. Jari Kurri ja Teemu Selänne olivat sankareita. Välillä poika pelasi jääkiekkoa Nintendolla, tuhersi tilastot tarkasti vihkoihinsa ja painui taas pihalle pelaamaan kuviot käytännössä.
Iiläisiä nauratti. Aaltosen poika se on tosissaan tuon kiekon kanssa.
Kontaten kotiin
Juhamatti Aaltonen ei oikeastaan muista, mistä koko juttu sai alkunsa. Pitää kysyä isältä.
"Juhamatti sai luistimet joululahjaksi 2,5-vuotiaana. Ensin hän luisteli omalla pihalla, vuoden päästä jo Alarannan kaukalossa. Harjoituksiin vienti ei ollut koskaan ongelma, mutta haku kyllä", Matti Aaltosta naurattaa.
"Kymmenen tunnin jälkeen itkevä poika piti kantaa väkisin autoon."
Kivenheiton päässä keskustasta - Haminalta - vieläkin talvisin olevan kaukalon Juhamatti Aaltonen sen sijaan muistaa.
"Laitoin kotona luistimet jalkaan heti koulun jälkeen ja taiteilin kaksisataa metriä kaukalolle. Illalla sitten konttasin takaisin, etteivät terät kulu."
Syksyllä 1989 Aaltoset veivät poikansa Haukiputaan Ahmojen harjoituksiin. Syksyn ensimmäisessä turnauksessa pikkupoika paineli karkuun kolme vuotta vanhemmilta - ainakin silloin, kun luisteltiin eteenpäin. Kolmen vuoden kuluttua Aaltonen liittyi Kärppien E-junioreihin, kaksi vuotta joukkuekavereitaan nuorempana.
Isä huolsi ja kuskasi poikaa harjoituksiin, äiti Marjo kokkasi ja pyykkäsi. Koko perheen päivät olivat kiekkoa täynnä - harjoituksiin Jääliin lähdettiin heti työpäivän jälkeen, kotiin tultiin iltakymmeneltä. Läksyt ja nukkumaan.
Isä-Aaltonen puhisee yhä ylpeydestä. Lähipiirissä lahjakkuus pantiin merkille varhain, muistaa toinen kiekkoilijan kasvua läheltä seurannut, eno Janne Lahtinen.
"Tunteen palo oli kova. Heti kun Juhis pääsi joukkueeseen, oli selvää, että hän voi saada kiekosta vaikka ammatin, jos into vain säilyy."
Pesäpallopitäjässä
Oikeastaan kiekkohullu oli väärässä pitäjässä. Iissä olisi pitänyt suunnistaa toiselle puolelle nelostietä, pari kilometriä Aseman suuntaan, pesäpallokentälle. Kysytään vaikka kunnan vapaa-aikajohtajalta Tapio Rissaselta.
"Pesäpallo on joukkuelajeista ehdoton ykkönen, salibandy on myös nykyään suosittua. Yksilölajeista harrastetaan hiihtoa, suunnistusta ja yleisurheilua", mies luettelee.
Maailmanhistoria tuntee kaksi iiläistä SM-liigakiekkoilijaa - Juhamatti Aaltosen ja Hannu Järvenpään, 1980-luvulla Kärpistä NHL:ään ja MM-hopealle ponnistaneen laitahyökkääjän.
Pesäpallokentälle Juhamatti Aaltonenkin toki meni, ja pelasi Iin Urheilijoiden riveissä melkein kymmenen vuotta. Sen lisäksi hän yleisurheili - lähinnä juoksi 600:a ja 800:aa metriä - hiihti, pelasi jalkapalloa ja kaukalopalloa. Siinä missä kehutut taidot hiottiin kotipihan loputtomissa kuvioissa, muilta areenoilta mukaan tarttui kestävyyttä, koordinaatiokykyä ja kehonhallintaa. Valinnan paikka tuli eteen 15-vuotiaana, eikä Aaltosen tarvinnut miettiä. Jääkiekko sai kaiken.
Vapaa-aikajohtaja kertoo kaskun Aaltosen kaukalopalloajoilta.
"Toisissa joukkueissa oltiin sitä mieltä, että oli vaarallista päästää niin pieni poika pelaamaan isojen miesten kanssa. Taisi olla kyse siitä, etteivät saaneet poikaa kiinni."
Urheilua ja uhkapelejä
Mutta ehti nuorimies vähän elääkin. Kesäöinä Aaltonen karkasi, hiippaili ovesta vanhempien nukkuessa. Poikajoukon synnit eivät tosin olleet kovin syviä, "urheilua ja uhkapelejä vaan". Koulunkäynti naurattaa vieläkin.
"Meni miten meni. Uhosin opettajille, ettei mun tarvi opiskella, saan ammatin jääkiekosta."
15-vuotiaana Juhamatti Aaltonen muutti Ouluun. Ratkaisu oli ainoa mahdollinen, sillä harjoituksia oli jo aamua iltaa. Silti se kismittää yhä.
"Harmittaa, että lähdin Iistä niin aikaisin. Parhaat hetket jäivät näkemättä."
Viikonloppuisin piti ottaa takaisin. Äiti ja isä Aaltonen tulivat Ouluun, poika paineli Iihin, kiekkokielellä "oikeiden kaverien" luo. Virnistys on vino.
"Mulle se kyllä passasi."
Alkuaikoina isä vietti pitkiä aikoja Raksilassa, kokkasi ja patisti kouluun. Loppuaikoina poika pinnasi surutta ja eli einespitsoilla ja hampurilaisilla.
"Itsestä piti ottaa vastuuta aika aikaisin. Ehkä se ei aina onnistunut, mutta on siitä ollut hyötyäkin, että elämänkoulu alkoi aikaisemmin."
17-vuotiaana Juhamatti Aaltonen pelasi ensimmäisen liigaottelunsa kärppäpaidassa ja kirjoitti sopimuksen pian sen jälkeen. Niihin aikoihin mies alkoi uskoa löytäneensä ammatin.
Tilaa loistaa
Syksyllä 2008 Juhamatti Aaltoselle on tarjolla iso rooli. Hannes Hyvösen ja Janne Pesosen lähdettyä Kärpissä on tilaa loistaa. Mikäs sen parempaa.
"Sen takia tätä tehdään, peliajan, vastuun ja ratkaisumahdollisuuksien. Nyt pitää vain osoittaa olevansa vastuun arvoinen."
Kaikki on enemmän kuin kunnossa myös kaukalon ulkopuolella. Paritalonpuolikas Oulujoen varressa on valmis, ja siellä kihlattu ja paras vastapaino jääkiekolle, puolitoistavuotias tytär, joka osaa sanoa, että isän joukkueen nimi on Pääkät.
Iiläinen on oululaistunut, mutta ei ihan kokonaan. Vaikka hän ajelee pohjoiseen enää äitiä katsomaan, Iissä on ideaa, sanotaan, eikä vanha rakkaus ruostu. Mielessä itää ajatus kesämökistä.
"Täällä on mahtavia saaria ja rantoja", Aaltonen selittää.
Pienen paikkakunnan paras puoli on samalla se huonoin; kaikki tuntevat toisensa. Iiläiset ovat kuitenkin hyviä tyyppejä, oululainen väittää. Ehkä vähän sisäänpäin lämpiäviä ja hankalia lähestyä, mutta suorasanaisia, rentoja ja kovia pelleilemään. Sellaisia kuin Juhamatti Aaltonen.
