"Edessämme on siis anarkiaa, hätää ja verenvuodatusta. Jumala auttakoon meitä poloja", vanhasuomalainen poliittikko ja suurliikemies A. O. Kairamo kirjoitti ystävälleen Paavo Paloheimolle, Kajaani-yhtiön toimitusjohtajalle lokakuussa 1917. Nälän, lamautuneen talouden ja lakkoliikkeiden -- sekä yläluokkaisen itsekkyyden ja toisaalta epärealistisen ääriradikalismin -- koettelema Suomi oli tuolloin emo-Venäjän vanavedessä kulkeutumassa syvemmälle yhteiskunnalliseen kuohuntaan, joka uhkasi kärjistyä sisäiseksi aseelliseksi yhteenotoksi.
Suomen irtautuminen 90 vuotta sitten sortuvasta Venäjän imperiumista oli kivulias tapahtumasarja. Kansalliset, suurvaltapoliittiset, ideologiset, sosiaaliset ja hiukan jopa rotuopilliset ja kielelliset säikeetkin kietoutuivat siinä toisiinsa hankalasti erottuvaksi kokonaisuudeksi.
Lopputulos johti Suomen itsenäisyyteen. Silti vapaussota sellaisena kuin kevään 1918 punakapinan kukistaneet tahot aluksi tottuivat selittämään, ei nimityksenä yksinään kovin hyvin kuvaa prosessia, joka alkoi oikeastaan jo keväällä 1917 Venäjän maaliskuun vallankumouksesta, tihentyi saman vuoden loppusyksynä ja purkautui dramaattisesti kevättalvella 1918.
Tämän toteaminen ei edusta punaista tai edes haalean vaaleanpunaista tulkintaa, josta Tampereen professori Esko Salminen on historioitsijoita syyttänyt, eikä valkoistakaan, vaan aivan väritöntä, realismiin pyrkivää käsitystapaa.
Nykyihmiselle vuosien 1917--1918 luonne avautuu ehkä parhaiten vertaamalla sitä 1990-luvun veriseen mylläkkään Balkanilla, kun Jugoslavia hajosi. Samantapaisesti suuret monikansalliset valtakunnat, ennen muuta juuri Venäjä ja Itävalta--Unkari, hajosivat ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheessa pitkäaikaisen sodankäynnin ja ideologisten ääriliikkeiden kärjistämiin poliittisiin, yhteiskunnallisiin ja etnis-kansallisiin ristiriitoihinsa.
Suomi oli siis vain yksi tuleen syttyvä pesäke vanhojen keisarikuntien sekasortoiseksi yltyneessä sortumisessa.
Samantapaista valtakamppailua perinteisen valtiollisen kokonaisuuden koossapysymisestä, kansallisesta itsenäisyydestä ja yhteiskuntajärjestelmän luonteesta käytiin yhtä lailla esimerkiksi Ukrainassa, Unkarissa ja Baltian maissa kuin Suomessakin.
Kaikkialla tähän kamppailuun sisältyi myös loppuratkaisuaan lähestyneen maailmansodan suurvaltaosapuolien strategisia liikkeitä. Suomen kohdalla tämä näkyi Saksan väliintulossa keväällä 1918 -- ja toki myös vanhan emämaan roolissa, johtipa Venäjää sitten Kerenskin kaltainen maltillinen porvari tai Vladimir Leninin tapainen siekailematon bolshevikki.
Keisarillisen Saksan sotajoukot eivät rantautuneet Suomeen suinkaan valtionhoitaja P.E.Svinhufvudin sinisten silmien tähden, eivätkä edes sympatiasta porvarillista Suomea kohtaan.
Ensisijaisesti Saksa pyrki heikentämään Venäjän sotilaallista suorituskykyä kyetäkseen keskittämään voimiaan itärintamalta ratkaisutaisteluihin länteen. Tämä tapahtui esimerkiksi rohkaisemalla vihollisvaltakunnan kapinallisia -- muun muassa Leninin bolshevikkeja -- ja separatistisia vähemmistökansallisuuksia, muun muassa Suomea, Ukrainaa ja Puolaa.
Linjan johdonmukaista jatkoa oli, että Saksa rohkaisi loppusyksystä 1917 Suomea julistautumaan itsenäiseksi ja vaatimaan venäläisten joukkojen poistamista maasta. Laillista esivaltaansa vastaan maanpetosta suunnittelevien suomalaisten jääkärinuorukaisten sotilaskoulutus Saksassa oli osa samaa pyrkimystä heikentää vihollista sisäisiä levottomuuksia lietsomalla.
Kun punakapinallisia Vaasaan paenneen senaatin johtomiehet pyysivät sotilasapua Saksasta, he tuskin vilpittömässä bolshevismin pelossaan ja yhtä vilpittömässä saksalaisihailussaan tiesivät täyttävänsä samalla Saksan sotilasjohdon tilaamaa toimeksiantoa. Helmikuussa 1918 Saksa tarvitsi, tilasi ja sai avunpyyntöjä Suomen ohella Baltiasta ja Ukrainasta. Mutta ei Saksa ryhtynyt toimiin nytkään vain Leninin tukemien punakapinallisten ahdistamaa Suomen porvarillista hallitusta auttaakseen.
Saksa ei voinut jäädä passiivisena seuraamaan länsivaltain aktivoituneita yrityksiä palauttaa sisällissotaan ajautumassa ollut Venäjä järjestykseen ja sotakelpoiseksi. Siksi se katsoi hyväksi auttaa bolshevikkien uhkaamaa Ukrainaa, varmistaa asemansa myös Baltiassa ja edetä pohjoisessa Suomeen, josta käsin oli katkaistavissa länsivaltain interventioaikeet Muurmannin radan suunnalla kohti Pietaria.
Oli silti poliittisesti viisaampaa saada operaatiot näyttämään inhimillisistä syistä toteutetulta poliisitoimelta barbaarista bolshevismia vastaan kuin suursodan strategisilta siirroilta. Senaatin edustajien hätähuudot ja täydellinen alistuminen Berliinin sanelemiin ehtoihin tekivät tästä Saksalle Suomen suunnassa erityisen helpon.
Toisin olisi ollut, jos olisi toimittu saksalaisten tuloa vastustaneen kenraali Mannerheimin tahdon mukaisesti. Näkemättä sen vuoksi jäi, mihin kieltäytyminen Saksan avusta olisi johtanut. Sen sijaan se ehdittiin nähdä, mihin Saksan voittoisa apu ehti hetkeksi johtaa: Suomi oli kesän 1918 kynnyksellä todellisuudessa keisarillisen Saksan pohjoinen vasalli, jonka todellinen johtaja oli Itämeren divisioonaan komentaja, kenraaliluutnantti Rüdiger von der Goltz.
Onneksi Suomelle Saksa hävisi jo puolta vuotta myöhemmin maailmansodan -- ja onneksi Saksa ja Berliinin tukema Lenin olivat saattaneet myös Venäjän sellaisen heikkouden tilaan, ettei sekään kyennyt Suomen irtautumista estämään.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori.