Muutamien Suomen puolueiden kaapit ovat hujahtaneet pahanlaisesti epäjärjestykseen. Sotkun seasta ei ihan heti kaivetakaan legoja ja leikkivehkeitä esille.
Keskusta on sisäisten paperivuotojen, rattijuopumusten ja maakunnallisten viestintäpäälliköiden pyörittämien salaliittoteorioiden jäljiltä täydellisen takkulana. Perusdemari luo katseensa kengänkärkiin, kun minkä tahansa tehdyn päätöksen taustalta alkaa kuulua puheenjohtaja Paavo Lipposen matala jurputus.
Kokoomus liitää ohuessa yläpilvessä lämpöohjautuvana oppositio-ohjuksena, joka iskeytyy kaikkeen mikä hohkaa. Vasemmistoliitto on löytänyt kaivostaan kirveen. Puolue halkoo kalloja ihan vain päästäkseen esille. Perussuomalaisista kookkain vekkuli on vasta kuntoutumassa kesän kestäneestä fatal erroristaan.
Politiikan tuntija saattaa rauhoitella, että kauan vakaana pysynyt täkäläinen puoluekenttä on käymistilassa.
Kun esimerkiksi sahti käy, niin pinnalle nousee hiivan ja bakteerien voimasta vaahtoa ja epäpuhtauksia. Tuoksu on etova, mutta itse juomasta tulee lopulta muikea.
Käyminen on politiikassa tarpeellista, vaikkakin aivan hirveätä katsottavaa. Sanomalehden politiikan sivujen tai televisiouutisten seuraaminen parahduttaa tuskaa.
Kansalaista alkaa hävettää noiden muka mahtavia iskuja sinne tänne jakelevien toilailijoiden puolesta. Sitten pitää vielä maksaa niiden taksimatkat.
Suomalainen poliittinen todellisuus on kuin laskuhumalansa kuudella viskigrogilla yläviistoon kääntänyt Tallinnan-matkalainen. Tunnette tyypin. Hän esiintyy voimansa tunnossa eikä osaa varoa jyrkkiäkään rappusia.
Hänet tapaa hosumassa käsillään A-kannella ja selittämässä silmälasit vinossa, että tuollapäin vilahti saukko. Kuten arvata saattaa tällaisen kiekujan uskottavuus ei ole kaikkein korkeimmalla tasolla.
Meidän tavallisten kansalaisten, jota puoluetoimistoissa osuvasti vaalikarjaksi nimitetään, ei kai auta muu kuin yrittää kestää. Joskus käyminen loppuu, tai astiasta tulee reuna vastaan.
PETRI LAUKKA
petri.laukka@kaleva.fi