Nyt jalat alle ja äkkiä. Komeassa taidemuseossa on vuorovaikutteisuuteen viekoitteleva kuvaa ja ääntä yhdistelevä elektroninen teos, johon yleisön tulisi osallistua.
Katsojat tunnistavat työn mediataiteeksi ja luikkivat heti karkuun. Ilmiö on yhä tavallisempi siellä, missä 1990-luvun lempilasta, mediataidetta, on esillä.
Yleisö ei innostu mediataiteesta kolmesta syystä: taide toistaa itseään, se ylistää teknologiaa ja se on raskautettu teorialla.
"Mediataide ei elä tässä maailmassa, vaan se on luonut oman taidemaailmansa. Se on itseensä sulkeutunut todellisuus", huokaa Berliinissä asuva mediatutkija Hannu Eerikäinen, joka oli 15 vuotta sitten suunnittelemassa mediataiteen koulutusta Suomeen Lapin yliopistoon.
Etsimisen ja kokeilemisen sijaan on tullut jähmettynyt toisto. Näin käy taiteessa säännöllisesti, mutta mediataide ei Eerikäisen mukaan edes osoita halua uudistumiseen.
"Ideoiden tilalle on alkanut hiipiä ortodoksia eli oikeaoppisuus," Eerikäinen sanoo.
Kriittisyys puuttuu
Alun perin mediataide oli virkistävää. Se osoitti, että teknologiaa voidaan käyttää toisin kuin on totuttu. Muun muassa internetiä, kännyköitä, tietokoneita ja videoita käyttävä taide haki teknologialle vaihtoehtoisia käyttötapoja.
"Mediataiteen ideana oli tuoda esille uusien medioiden kätketyt mahdollisuudet", Eerikäinen kertoo.
Teknologia kuitenkin söi mediataiteen muutamana suupalana. Eerikäisen mielestä mediataide on sitoutunut teknologiaan maailmakuvaan. Taide ei tohdi kritisoida teknologiaa, sillä rahavirrat tulevat usein teknoyrityksiltä ja kulttuurilaitoksilta.
"Taiteen ei välttämättä tarvitse repiä yhteiskuntaa ollakseen radikaalia tai kriittistä. Taiteen täytyy tuoda esille jotakin ennen näkemätöntä. Tässä mielessä mediataide ei vastaa odotuksia. Sen uskonto on teknologia", väittää Eerikäinen.
Teorialla turvotettu
Mediataide on teoriataidetta, joka vaatii tuekseen lukeneisuutta. Eerikäinen nauraa, että ymmärtääkseen näkemäänsä katsojan on ensin ostettava näyttelyluettelo ja mentävä kotiin opiskelemaan teosten taustalla olevaa teoriaa.
Tällainen ylhäältä tuleva malli omiaan pöhöttää taidekokemuksen.
"Katsoja tulee mediataidetta esittelevään tilaisuuteen ja kohtaa esineitä, jotka tuovat mieleen jonkinlaisen futuristisen laboratorion. Mutta jo parin teoksen jälkeen katsojan valtaa hiipivä kiusaantumisen ja turhautumisen tunne."
Tämän jälkeen seuraa pettymys. Teokset eivät tunnu vastaavan sitä, mitä niistä on mutkikkaalla teoriakielellä kerrottu.
"Teoksista kertovat tekstit ovat kunnioitusta herättävän vaikeatajuista. Teoria on mediataiteen keino arvottaa itseään. Monesti vain joutuu kysymään, mikä mediataiteessa on taidetta? Ellei sitten juuri teoria", Eerikäinen huomauttaa.
Hannu Eerikäinen julkaisee mediataiteen tilasta artikkelin Suomessa lähiaikoina.