Käyttävätkö leijonat rollaattoria?
Kylläpä vain, jos sattuvat olemaan pikkuleijonia ja liukuvat peililiukkaalle jäälle luistelukoulun ensimmäisellä tunnilla.
Rollaattorin virkaa hoitava tuolin raato on kätevä apu, tuki ja turva varsinkin, jos sattuu olemaan luistimilla elämänsä ensimmäisiä kertoja.
"Ottakaa vain. Mutta helmikuun alussa te osaatte kaikki luistella ihan itse", lupaa pääleijona Pentti Kiiskinen noin kymmenelle pikkuleijonalle.
Hurja lupaus, sillä ennen helmikuun paukkupakkasia luistelukoululaiset treenaavat jalon taidon saloja vain kahdeksan kertaa. Ainakin ensimmäisellä tunnilla muutaman pienimmän leijonan luistimet tahtovat karata väkisin omille teilleen. Edes paikallaan ei tahdo pysyä.
"Vähän on levottomia jalkoja", Kiiskinen sanoo ja kaivaa hihastaan vastalääkettä.
"Näin", vanha luistelujermu sanoo ja panee luistimien kärjet sojottamaan eri suuntiin.
Ihan selvä v-kirjain. Kaikki pikkuleijonat eivät vielä tunne kirjaimia, vaan ei hätää. Ohjaajalla ei mene sormi suuhun. Seuraavaksi matkitaan Aku Ankkaa.
"Sehän kävelee näin, vai mitä?" Kiiskinen menee hullunkurisesti pylly alhaalla ja luistimet levällään.
Leijonista tulee ankkoja. Levottomia jalkoja on taas vähemmän kuin hetki sitten.
Raatin kentällä maanantaina alkanut luistelukoulu on Oulun Tarmon järjestämä. Seura on ainoa Oulussa, jolla on lajiohjelmassaan pikaluistelu.
Pikkuleijonien koulussa nopeasti kiitäminen on korkeintaan sivuseikka.
"Tämä on ihan perusluistelua. Opetellaan turvallisesti liikkumaan jäällä", Kiiskinen sanoo ja latoo pitkän listan taitoja, jotka ovat hallinnassa, kunhan luistelupassissa on tarra kaikista kahdeksasta harjoituskerrasta.
"Liikkeellelähtö, liuku, pysähtyminen, kaatuminen, kaarreluistelun alkeet ja taaksepäin luistelu."
Pikaluistelusta muistuttavat vain kaksi asiaa: ohjaaja Kiiskisen klap-klap -luistimet ja vähintään yhtä tyylikkäät pitkäteräiset lainapelit kuusivuotiaan Tuomas Karvosen jalassa.
"Helpompaa kuin omilla", Tuomas sanoo ja jättää sen laveammat kommentoinnit väliin.
Tuomaksen isä Timo Karvonen kertoo, että pojan omat luistimet olivat kesän aikana kutistuneet sen verran, etteivät enää mahtuneet jalkaan.
"Hyvinhän tuo menee noillakin. Pitää seuraavalla kerralla kokeilla Jennillekin", isä suunnittelee ja nelivuotias tytär pyllähtää ilmeisesti hyväksymisen merkiksi.
Pikkuleijonat ovat koputelleet liikkeelle, jarruttaneet ja liukuneet - rollaattorin kanssa ja ilman. Ensimmäisellä tunnilla ehditään vielä opetella kaatumista, vaikka se taito oli jokaisella jo entuudestaankin.
Pikkuleijonien tunti päättyy yhtä eläimellisesti kuin alkoikin: Raatin jäällä luikertelee salakavala käärme. Rollaattorit lojuvat jo ihan turhan pantteina pitkin kenttää.
"Hienosti menee", Kiiskinen kehuu ja nostaa peukkunsa ylös.
JUHA PORTAANKORVA