Aamuyö. Kello puoli neljä. Uni ei tule. Sen sijaan tulee mieleen kaikennäköistä; voiko unohtaa sanat laulusta, jonka käytännössä osaa ulkoa? Mitä jos housunvetoketju yhtäkkiä aukeaa kesken rivakkapoljentoisen kertosäkeen? Miten suhtautua hymyillen nolausten sarjaan, joka on väistämättä edessä? Ja millä kumman sanoilla se biisi nyt alkoikaan..?
Kahdeksalta olen jo Idols-jonon jatkona - edessäni arviolta 100 ihmistä. Päivä valkenee, kylmyys hiipii väistämättä: jonossa aletaan lämmitellä voimistelemalla laulun tahtiin: pää-olkapää-peppu-polvet-varpaat. Ja kun televisiokamera ilmaantuu näköpiiriin, alkaa tuntua juhlavan staramaiselta. Kameralle käsketään vilkuttaa ja huutaa räväkästi. Toppapukujen suhina hieman latistaa vaikutelmaa, joten pari uusintaottoa vaaditaan ennen kuin purkissa ovat Oulun riehakkaat Idols-jonotustunnelmat.
Kun kello tulee yhdeksän, päästään vihdoin sisään! Pankkojäinen ihmismato möngertää sisälle, jossa saman tien alkaa vimmattu lomakkeiden täyttö, kysellään henkilötietoja. Kaikki saavat numeron, jonka saa parhaaseen hiihtokilpailutyyliin liimata rinnuksiinsa.
Sitten vaan odotellaan. Ihmiset istuksivat lattioilla. Monen numerollisen vieressä istuu yksi tai kaksi, joiden lapuissa lukee "kaveri". Pari "äitiäkin" joukosta löytyy. Jännitys aaltoilee. Tuolla ovat Ellen Jokikunnas ja uusi juontajaparinsa Jani Toivola. Vessaan on jatkuva jono. Muuan poikaporukka polkaisee pystyyn spontaanin tiernapoikaesityksen. Toinen poikaporukka istuu seinänvieressä sen näköisenä kuin odottaisivat pääsyä ruotsintunnille.
Kello 10.20 se sitten alkaa. Ensimmäiset seitsemän tullaan hakemaan. Muutama viimevuotinen TV:stä tuttu näkyy tulleen tänäkin vuonna, ja sivusta kuunnellen kokeneiden neuvot tuntuvat järkeenkäyviltä:
"Täytyy muistaa hymmyillä! Viime vuonnaki ihan pää riipuksissa vaan olin ja käjet selän takana."
3 066 ja 3 080 stemmailevat kahdestaan sen kuuloisesti, että minä lähettäisin heidät suorilta vaikka MTV:lle. Ihmisiä haetaan ryhmä kerrallaan. Huolestuneisuus kasvaa. Mutta hei, tämänhän piti olla hauskaa! Musiikki on iloinen asia!
Joskus vartin yli yksitoista minut ja kuusi muuta marssitetaan viimeisen suljetun oven taakse. Selkeät ohjeet: oven takana lattiassa on merkki, jonka päälle seisomaan. Ei muuta.
Voiko olla terveellistä jännittää näin? Miksi tällaista pitää tehdä? Vieressä istuva 3 027 kertoo valinneensa varman biisin. Kylläpä lohduttaa, kun itsellä on toistuvia pikku vaikeuksia kertosäkeen viimeisen värssyn kanssa. Jokaisen ovesta ulostulijan tunneryöpsähdys koettelee: "Ihanaa, tuo pääsi, mutta voi hirveää, tuo ei pässytkään."
Sitten oma vuoro: oven takana sininen valo, kamera käy. Ei voi enää perua! Leikitään nyt sitten loppuun, kun alettiin. Tuttu biisi lähtee, sataan ellei tuhanteen kertaan laulettu. Kyllä se menee!
Ja kun se on ohi - helpotus, ihmetys: tässäkö se nyt oli? Kaikki tämä hössötys ja kahdessa minuutissa ohi? Minun osaltani ohi, satoja vielä jännittämässä. Päivä on monen kohdalta vielä aluillaan, joidenkin tie tähtiin alkamassa näiltä jalansijoilta.
Miten sitten kävi - se jääköön salaisuudeksi. Idols-pelin henkeen ja ohjelmaideaan kuuluu, että mitään näkemäämme kokemaamme emme saa ulkopuolisille kertoa, tähän sitouduimme jokainen kun leikkiin ryhdyimme. Jännitys siis jatkukoon.