Etnofuturistisen festivaalin runsaan avajaistarjonnan jälkeen istun bussissa toisten osallistujien seurassa suuntana Udmurtian maaseutu.
Lähelläni ovat muut suomalaiset: Saara (Lindroos) puhuu vierustoverilleen Svetlana Dyrjakovalle udmurttia, Kimmo (Sarje) taidehistorian professori Natalia Rosenbergille saksaa, ja Ville (Ranta) vaikenee.
Matkan varrella käydään vihkimässä pyhä lähde Uzei Tuklan kylässä, ilman ortodoksipappia, valkopukuisen uhripapin johdolla. Siitä virtaa kohisten puhdasta vettä. Se on arvokasta maassa, jossa on juotava vain pullotettua tavaraa. Maauskoa ja terveyttä.
Pikkuvettä
janoisille
Koko kylä on paikalla, tosin suljettuna riukuaidan ulkopuolelle. Mutta sen yli piisaa juttua. Ujolle Nadja-tytölle ja Miska-pojalle on iso tapaus puristaa ulkomaansedän kättä, sukusuomalaisen semminkin.
Jatketaan Glazovin teollisuuskaupunkiin, joka on tunnettu votkastaan. Pikkuvettä merkitsevä venäjän votka on hellittelynimi. Muuten kaupunki ei herätä helliä tunteita; se on tyypillinen Stalinin klassismin ja rähjääntyneiden kerrostalojen kooste tuhansien muiden tapaan.
Kaupungin siluetin vielä siintäessä taivaanrannalla edessä on laakea vihreä kumpu, Idnakar. Kuchiran Juri selittää, että se on udmurttiruhtinas Idnan pääkaupunki tuhannen vuoden takaa. Siellä hän on puolustanut kansaansa miekoin, miettehin päälle tunkevia slaaveja vastaan. Yhdeltä syrjältään kumpu on jyrkkärinteinen ja sen takana joki. Siitä on vihulaisen ollut vaikea rynnätä.
Kaupunkia ei ole avattu arkeologisin kaivauksin, joten se on vielä tuntematon aarreaitta. Etnofuturismin Graal. Festivaalin huipentumana se vihitään käyttöön pyhänä kohtauspaikkana.
Juri johdattaa meidät rumpuaan kumisuttaen Udmurtian mustapunavalkoisten liinojen alta juhlapaikalle.
Hän nostaa kätensä kohti taivasta, ylijumala Inmarin (meidän Ilmarisemme) kotia ja laulaa: ”Suuri Idna, katso, me lapsesi olemme kokoontuneet pyhään kaupunkiisi. Palaa luoksemme ja siunaa työmme kansojemme onneksi!”
Mietin miksi me emme kutsuisi Väinämöistä hänen paluulupauksensa mukaisesti. Totisesti häntä tarvittaisiin tämän kynsiin hajoavan EU-maan pelastamiseksi.
Kierrämme yhdessä, niin monta kuin sopii, nuo trikoloriset liinat kolmen sisaren, vasta lehtiinsä puhjenneen koivun ympärille. Muut ovat piirissä ulompana. Udmurtit rakastavat käsipiiriä niin että heidän on siitä vaikea irrottautua.
Mummot
voimavarana
Ilta alkaa hämärtyä Idnan kultaisella kummulla. Siirrymme Sepin kylän kansantalolle, jossa mummokuoro hillityissä punasävyisissä kansallispuvuissaan, kalosseissaan ja runsaat rahavyöt rinnoillaan ottaa meidät vastaan laulaen ja rivakasti tanssien. Mummot, kansojemme voimavara!
Pitopöytä on runsas: kylmää ruohosipulikeittoa, piirakoita, pelmeneitä, mustaa leipää ja mitä vielä... Ja tietysti Glazovin votkaa.
Herään kukonlauluun talonpoikaistalon avarassa salissa ison kalkitun muurin kyljessä. Ihan oikean vapaana tepastelevan kukon ääneen. Sitä ei enää kuule broileritehtaiden Suomessa. Kurkistan sivuhuoneeseen: Kimmo ja Ville nukkuvat vielä siskonpetissä. Sitä tämä on - etnofuturismia.