Keskustan kansanedustaja Seppo Kääriäinen vastusti jo varhain ”julumaa liittovaltiokehitystä”, vaikka keskustan ideologinen isä ja visionääri Santeri Alkio oli Suomen ensimmäisiä federalisteja ajaen voimakkaasti Euroopan yhdentymistä kohti ”Euroopan Yhdysvaltoja”.
Tuosta Santeri Alkion ensimmäisenä Suomessa esille nostamasta kysymyksestä keskustellaan erityisen vilkkaasti nyt keväällä 2014, jolloin valmistaudumme valitsemaan Euroopan ja koko maailman ainoaa ylikansallista, vaaleilla valittua elintä, Euroopan parlamenttia.
Kansalaiset eivät ole kovin usein liittovaltion perään kyselleet, mutta media sitä innokkaammin.
Erityisesti internetin vaalikoneissa ehdokkaat ovat joutuneet jo kymmeniä kertoja vastaamaan kysymykseen: kannatatko liittovaltiota vai et?
Liittovaltiolla on ajankohtaisessa keskustelussa niin sanotun olkiukon rooli. Olkiukko (straw man) on eurooppalaisessa keskustelussa käytetty termi, jolla Wikipedian määritelmän mukaan tarkoittaa ”pelkojen ja epäluulojen heijastumia, liioittelua ja vääristelyä. Hahmo on sopivan uhkaava ja yksinkertainen voitettavaksi. Siksi sillä on suuri rooli politiikassa”.
Federalismia eli liittovaltiota ei aja yksikään jäsenmaa. Federalisteja toki on. Tiukin kuulemani ja näkemäni federalisti on ALDE:n kärkiehdokas EU:n huipputehtäviin, Guy Verhofstadt.
ALDE on se ryhmä, johon myös Santeri Alkion perilliset eli Suomen keskustalaiset kuuluvat.
Olkiukkokeskustelussa on kysymys loppujen lopuksi siitä, jatketaanko syvenevän integraation tiellä vai käännytäänkö kansallisvaltioiden kasvavan merkityksen tielle? Tästä pitääkin keskustella.
Nyt näyttää siltä, että kansallisvaltioiden merkitystä korostetaan ainakin poliittisissa puheissa. Todellisuudessa kehitys kulkee syvenevään suuntaan, mitä todistaa esimerkiksi niin sanotun pankkiunionin syntyminen.
Mihin tiivistyvää kehitystä tarvitaan ja mihin ei? Vastaukseksi ei enää riitä, että EU:n pitää olla ”iso isoissa asioissa ja pieni pienissä asioissa”.
On pohdittava ja sanottava ääneen, mikä on iso asia ja mikä pieni asia.
Koko liittovaltiokeskustelusta tulee paljon kiinnostavampi, jos liittovaltiokehitystä lähestytään sisällöistä käsin.
Jos halutaan veronkierto kuriin ja veroparatiisit tukittua, tarvitaan ehdottomasti tiiviimpää yhteistyötä. Verotuksen pitäisi olla myös enemmän yhteisen päätöksenteon piirissä, jos haluamme estää haitallisen verokilpailun.
Tästä viritti aiheellisesti keskustelua ensimmäisessä puoluejohtajien vaalikeskustelussa SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen, mutta tarpeellista keskustelua ei asiasta virinnyt.
Miten ympäristöä suojellaan nykyistä tehokkaammin kansallisvaltioissa, kun saasteet, ilmaston lämpeneminen ja muut ympäristöön kohdistuvat riskit eivät enää noudata kansallisvaltioiden rajoja?
Entä miten torjutaan kansainvälinen rikollisuus, jos yhteistyön tiivistämiselle asetetaan kovia esteitä?
Verkkoturvallisuus ja ihmiskaupan estäminen edellyttävät myös nykyistä tiiviimpää yhteistyötä.
Kansalaiset myös toivovat, että Euroopan unioni vastaisi vahvemmin turvallisuuden tarpeisiin.
Miten yhdessä varaudutaan siihen, että jossakin hyvin todennäköisesti joudutaan vastaanottamaan suuria pakolaismääriä vai jätämmekö tonnikalaverkoissa henkensä kaupalla apua odottavat, sotia ja köyhyyttä pakoon lähteneet pakolaiset oman onnensa varaan?
Ukrainan kriisi on nostanut uudella tavalla esiin EU:n merkityksen. Annetaanko suurvaltojen jakaa valtaa ja mahdollisuudet keskenään vai annetaanko Euroopan unionille mahdollisuus edistää maailmalla arvojaan: demokratiaa, ihmisoikeuksia ja oikeusvaltion periaatteita?
Federalistiset ajatukset ovat aina nousseet maailmansotien jälkeen: paneurooppalaisuus käynnistyi ensimmäisen maailmansodan jälkeen.
Toisen maailmansodan jälkeenkin Euroopan Yhdysvaltoja esitti Winston Churchill. Federalismi on siis historiallisesti idealistista: ei koskaan enää sotaa!
Siitä idealismista Santeri Alkiokin ja koko Euroopan unioni sai käyttövoimansa. Nyt virinneen federalismikeskustelun takana ei toivottavasti ole aavistus Eurooppaa kohtaavasta äärimmäisestä kriisistä.
Hyvinä rauhan aikoina Eurooppaa on kehitetty käytännönläheisistä, ei niinkään idealistisista syistä. Sisämarkkinat edellyttävät yhteisiä pelisääntöjä.
Vapaan liikkuvuuden myötä myös sosiaaliturvan on liikuttava. Työelämän pelisääntöjen on vastattava uutta maailmaa.
Mantereemme on löydettävä kilpailukykynsä, jotta työllisyys voitaisiin turvata ja nuorisotyöttömyys siirtää historian romukoppaan.
Rauhanprojektin suurin tehtävä on estää rasismin, fasismin ja muiden ääriliikkeiden nousu.
Monissa maissa tunnelma jo muistuttaa toisen maailmansodan alkua, kun joku huutaa ”juutalaiset ulos!”.
Kirjoittaja on europarlamentaarikko (sd.).
Kolumni