Hän on poliittinen dinosaurus. Jo yli puolen vuosisadan ajan pastori Ian Paisley on noussut synnyinmaansa harmaan taivaan alla erinäisille puhujalavoille. Vaikka hiukset ovat harmaantuneet ja kasvot kaventuneet, tämä jyrisevä pohjoisirlantilainen on säilyttänyt pilkallisuutensa ja epäilemättä myös suurimman osan varmoista näkemyksistään.
Vuoden 2003 vaaleissa hänen johtamastaan Demokraattisesta unionistipuolueesta DUP:sta tuli Ulsterin suurin protestanttinen puolue. Tämä ankara saarnaaja pitää nyt selvemmin kuin koskaan maakunnan kohtaloa käsissään.
Hänen lähiaikojen valinnoistaan riippuu osaltaan myös Tony Blairin poliittinen perintö. Britannian pääministerin onnistuminen Belfastissa lieventäisi hiukan Irakin epäonnistumisen vaikutuksia.
80-vuotiaana Ian Paisleyllä on nyt edessään viimeinen valinta, hänen elämänsä vaikein: suostua vai olla suostumatta jakamaan valta katolilaisten kanssa, ja ennen kaikkea hänen eilispäivän verivihollisensa Sinn Feinin, Gerry Adamsin johtaman Irlannin tasavaltalaisarmeijan IRA:n poliittisen siiven kanssa.
Vallanjako, josta sovittiin huhtikuun 1998 rauhansopimuksilla, vahvistettiin lokakuussa 2006 Saint Andrewsissa Skotlannissa Lontoon ja Dublinin suojeluksessa. Se johtaa maaliskuun aikana vuonna 2002 keskeytettyjen puolittain autonomisten hallituksen ja parlamentin palauttamiseen.
Tohtori Ei:n
valttikortti hävisi
Ian Paisley on ollut iankaikkinen "Tohtori Ei", hänen elämänsä on yhtä kieltäytymisten sarjaa. "Ei" tapojen muuttumiselle, "ei" uskonnolliselle ekumenialle. "Ei" sille, että luovuttaisiin katolisen vähemmistön alistamisesta protestanttien hallintaan.
Raivokkaan vihamielisesti vuoden 1998 sopimuksiin suhtautuva vanha pastori pystyi protestanttien ykkösjohtajaksi noustuaan todistelemaan olleensa oikeassa, kun oli pysynyt taipumattomana tasavaltalaisia katolisia kohtaan, joita hän piti "terroristeina". Ainakin niin kauan kuin IRA kieltäytyi julistamasta sisällissodan päättyneen ja luovuttamaan aseensa.
Sen jälkeen kun tasavaltalaisarmeija suostui tuhoamaan asearsenaalinsa heinäkuussa 2005, Ian Paisley menetti melkoisen valttikortin.
Hän kuitenkin viivytteli, missä häntä auttoivat tasavaltalaisten tihutyöt. Kun IRA:n rikollinen mafiatoiminta tuli päivänvaloon 2005, se tahri pahoin Sinn Feinin imagoa. Jotta rauhanprosessi ei olisi joutunut pois raiteiltaan, Gerry Adamsilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ajaa IRA:ssa läpi poliittinen, lainkuuliainen strategia, ja pakottaa se lopulliseen aseriisuntaan.
Sinn Feinin
suunnanmuutos
Taitava ja kärsivällinen Adams nousi pian merkittävään asemaan. Sinn Feinin piti vielä tehdä suuri päätös, jota Lontoo, Dublin ja protestantit vaativat: tunnustaa virallisesti Pohjois-Irlannin tuomioistuinten ja ennen kaikkea uusien poliisivoimien auktoriteetti. Katoliset vihasivat vanhoja kuninkaallisia poliisivoimia, koska ne olivat protestanttien monopoli ja syyllistyivät usein salaisiin liittoihin "lojalistien" puolisotilaallisten ryhmien kanssa.
Jäsentensä murskaenemmistön tuella Sinn Fein teki tämän eleen 28. tammikuuta.
Paisleyn päätöksellä
alkaa olla kiire
Mitä Ian Paisley ajattelee, nyt kun vastustajat ovat muuttuneet? Mitä hän aikoo tehdä? Toistaiseksi kukaan ei tiedä.
Puoleksi epäuskoisena, puoleksi pilkallisena hän tunnusti tasavaltalaisten ansiosta saavutetun edistyksen, mutta vähätteli sitä, eikä kyennyt avoimesti iloitsemaan siitä.
Pystyykö Ian Paisley luopumaan vanhanaikaisesta taistelustaan? Voiko hänestä tulla arvostettu valtiomies sen jälkeen, kun hän on voittanut epäilyksensä? Vai haluaako hän mieluummin - kuten hän on usein ennustanut - viedä uhmakkaasti vakaumuksensa mukanaan hautaan.
Asioilla on kiire. Maaliskuun 7. päivänä pohjoisirlantilaiset valitsevat 108 edustajaa Belfastin parlamenttiin. Mikäli vaalit sujuvat ongelmitta, Ian Paisley siirtyy johtamaan vaalien perusteella muodostettavaa alueellista hallitusta, joka esitellään parlamentille 26. maaliskuuta.
Siihen mennessä Ian Paisleyn pitäisi kuitenkin sitoutua juhlallisesti yhteiseloon entisten vihollistensa kanssa, ennen muuta Sinn Feinin kakkosmiehen ja entisen IRA-komentajan Martin McGuinnessin kanssa, jolle on luvattu varapääministerin paikka.
Siinä tapauksessa, että protestanttijohtaja tarrautuu taipumattomuuteensa, Lontoo ja Dublin uhkaavat panna täytäntöön suunnitelman B, maakunnan englantilais-irlantilaisen yhteishallinnon tarkemmin määrittelemättömäksi ajaksi.
Unionistit ovat yhä jakautuneet kahtia. DUP:n johtajien vähemmistö kieltäytyy hallitusyhteistyöstä Sinn Feinin kanssa, niin tänään kuin tulevaisuudessakin. Mikäli Ian Paisley sitä haluaa, hän pystyy kyllä vakuuttamaan heidät. Ensinnäkin korostamalla, että IRA ja Sinn Fein ovat hävinneet sodan. Tasavaltalaiset eivät ole saavuttaneet historiallista tavoitettaan: ajaa brittiarmeija Ulsterista ja pakottaa saaren yhdistämiseen, vaikkakin Gerry Adams edelleen haaveilee yhdistyneestä Irlannista.
Paisley voi myös painottaa, että Ulster kuuluu kruunulle vahvemmin kuin koskaan. Historian ironiaa on se, että tuo johtuu nimenomaan hänen parjaamistaan vuoden 1998 sopimuksista, joiden osana tasavaltalaiset hyväksyivät lausekkeen, jonka mukaan maakunta pysyy brittiläisenä niin kauan, kuin enemmistö pohjoisirlantilaisista sitä haluaa. Eikä tuo enemmistö suinkaan ole muuttamassa mieltään.
©(2007) Le Monde. Distributed by The New York Times Syndicate