Eduskunnan puhemies Paavo Lipponen puuskahti jokin aika sitten STT:n haastattelussa, että Suomessa suhtaudutaan Yhdysvaltoihin tavalla, joka todistaa historiallisesta painolastista. Lipposen mielestä taustalla on salauskollisuus Neuvostoliittoa kohtaan, joka näkyy kummallisena kaunana Yhdysvaltoja kohtaan.
"Mikä ihmeen syy meillä on elää ikään kuin meidän pitäisi pyytää anteeksi tai antaa raportti NKP:n keskuskomitealle? Eikö tämä ala olla jo takanapäin?"
Lipponen on arviossaan aika pitkälle oikeassa. Eikä kysymys ole pelkästään ulkopoliittisista peloista, jotka Urho Kekkonen iskosti Suomen kansan alitajuntaan, vaan aatteista ja arvoista. Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta on niin pyhä, että se voittaa Amerikan mennen tullen.
Suomalaisten "kaunaiset" asenteet on myös tutkimuksissa todettu. Lähes puolet kansalaisista katsoo, ettei Suomella ole Yhdysvalloista yhtään mitään opittavaa. USA on imperialistinen öykkäri, väkivallan ja seksin kotipesä, jossa rikkaat ryöstävät köyhiä ja hätää kärsivät kuolevat kaduille.
Lipposen kaltaiset Amerikan-kävijät tietävät, etteivät ennakkoluulot pidä paikkaansa. USA on dynaaminen yhteiskunta, joka houkuttelee parhaita aivoja kaikkialta maailmasta. Maa on riuhtaissut melkoisen etumatkan. Eurooppa tulee kaukana perässä.
Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan valiokuntaneuvos, yhteiskuntatieteiden tohtori Paula Tiihonen vietti pari vuotta Washingtonissa kotirouvana, kun aviomies meni töihin Maailmanpankkiin. Kokemuksistaan hän on kirjoittanut taustaselvityksen Amerikka ja Eurooppa - demokratiasta, työstä ja taloudesta.
Tiihosen viesti on, että pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassakin on omat puutteensa ja että Amerikastakin voi jotain oppia. Suomi tarvitsee rutkasti uutta virtaa, jotta se ei jähmettyisi kituvaksi yhteiskunnaksi.
Tiihonen on hyvinvointiyhteiskunnan kasvatti, kuten Raimo Sailaskin. Ehkä juuri vaatimaton tausta antaa heille oikeuden neuvoa, miten hyvinvointivaltiota tulisi korjata. Ei järjestelmä uudistuksista tuhoudu, vaikka lapsuutensa suurlähetystön puutarhoissa viettäneet niin väittävätkin.
Yhdysvaltain menestys perustuu työhön. Amerikkalainen työskentelee vuodessa 350 tuntia enemmän kuin eurooppalainen. Ihmiset ovat optimisteja, jotka kilpailevat paremmuudesta kaikkialla, koulussa, työssä, yliopistossa. Parhaita myös palkitaan. Suomessa tämä ei käy.
Meillä koulutusjärjestelmämme lyö ulos hitaat ja vähemmän lahjakkaat. Kaikki pitää kouluttaa johtajiksi, mutta ei missään nimessä kenenkään palvelijaksi. Maailma on täynnä tekemätöntä työtä, mutta sitä ei arvosteta.
Juuri työn arvostuksessa meillä on opittavaa. Työ on amerikkalaisille pakko, ilo tai välttämättömäksi koettu hyve. Amerikassa työtön it-johtaja menee uuteen työpaikkaan rutkasti pienemmällä palkalla. Meillä se ei tulisi kysymykseenkään.
Ei kuitenkaan saa unohtaa, että USA on epäoikeudenmukainen yhteiskunta. Amerikalla on liian pienten palkkojen, suurten tuloerojen ja luokkayhteiskunnan aiheuttama köyhyysongelma, Euroopassa pääosin työttömyyden aiheuttama syrjäytymisongelma. Kumpi on tulevaisuuden kannalta pahempi?
Suomi ja USA ovat menestyneet. Kumman tulevaisuus näyttää valoisammalta?
Vastaukseksi riittää jo se, että Suomen, Euroopan ja koko maailmantalouden hyvinvointi riippuu Yhdysvaltain talouskasvusta.