Kirjoittaja on toimitusjohtaja.
Olen katsellut muutaman kuukauden valtioneuvoston linnan kattoja uudesta työhuoneestani Metsäteollisuus ry:stä. Fyysinen etäisyys ei ole pitkä, ei myöskään henkinen. Edelleen minua huolettaa miten Suomi pärjää globaalissa kilpailussa ja väestön harmaantuessa. Helppoja vastauksia ei ole.
Jaana Utti, Imatran kaupungin resurssijohtaja, havainnollistaa kirjassaan Kiihdytyksiä omenapuutarhassa hyvin sitä umpikujaa, johon julkisten hyvinvointipalvelujen rahoitus ja järjestäminen ovat ajautumassa.
Jos Imatralla jatketaan nykymenoa, kaikki kaupungin verotulot ja valtionosuudet kuluvat vuonna 2010 sosiaali- ja terveyskeskuksen menoihin. Ei ole varaa kouluihin, ei kulttuuriin, ei tekniseen toimeen, eikä mihinkään muuhunkaan. Vain terveydenhuoltoon. Jos sama meno jatkuu, olisivat kaikki imatralaiset vuonna 2017 töissä Imatran terveyskeskuksessa.
Moni voi kuvitella, että Imatra on harvinainen poikkeus. Näin ei kuitenkaan ole. Tämä sama umpikuja tulee vastaan lähes kaikissa Suomen kunnissa, jos mitään ei tehdä.
Hyvinvointivaltion perustehtävää on hyödyllistä pohtia kysymällä, mitä tapahtuu, jos kukin veronmaksaja ja hyvinvointipalvelujen käyttäjä voisi itse päättää nykyistä enemmän, mihin ansaitsemansa palkkarahat ja maksamansa verot käyttää. Vaarantaako kuluttajien ja veronmaksajien oikeus tehdä valintoja hyvinvointivaltion? Vai onko tosiaan niin, että julkinen valta osaa paremmin ohjata kaikkien käyttäytymistä? Useimmat meistä haluavat julkisen vallan tarjoavan perusturvaa kaikille. Toisaalta meillä on halu, että verorahoja käytetään tehokkaasti ja että kuluttajilla on mahdollisimman suuri valinnanvapaus.
Eurooppalaisen hyvinvointivaltion suuri kehitysvaihe oli toisen maailmansodan jälkeen. Turvallisuutta ja tulevaisuuden uskoa kaipaavat ihmiset hyväksyivät yhteiskunnan voimakkaan panostuksen julkisten palvelujen tuottamiseen ja samalla hyväksyttiin varsin korkea verotus. Hyvinvointivaltion kehitys laajeni Englannista Belgiaan, Hollantiin, Uuteen Seelantiin, pohjoismaihin ja joihinkin USA:n osavaltioihin.
Vasta 1970- ja 1980-lukujen talouskriisien aikana kasvoi kritiikki hyvinvointivaltion perusoletuksia vastaan. Ensimmäiseksi kyseenalaistettiin olettamus, että julkinen sektori toimii aina oikein ja tehokkaasti. Asennemuutoksen taustalla oli koulutustason nousu ja yksilöllisyyden kasvu. Kuluttaja ja veronmaksaja vaati oikeutta valita eri vaihtoehdoista. Keskiluokkainen verokapina oli liikkeellä. Englannissa asia pelkistettiin kysymykseen, ovatko julkisen sektorin työntekijät aina ritareita ja epäitsekkäitä, vai ohjaako heidän käyttäytymistään myös oman edun tavoittelu.
Margaret Thatcherin hallituksen valtaannousu vuonna 1979 ilmensi näitä muutoksia ihmisten ajattelussa. Kun äänestäjät eivät pitäneet julkisten palvelujen täydellistä yksityistämistä tavoiteltavana, ratkaisuksi kehitettiin erilaisia keinomarkkinoita palvelujen tuottamiseen. Kuluttaja sai näin mahdollisuuden ohjata markkinoita valinnoillaan.
Tony Blairin hallitus on jatkanut samalla linjalla. Tavoitteena on ylläpitää ykkösluokan julkisia palveluita hyödyntämällä palvelujen tuottamisessa yksityisiä kumppaneita ja rahoittajia. Kysymyksessä ei ole yksityistäminen, vaan palvelujen tuottamisen osittainen ulkoistaminen. Julkinen valta vastaa aina palvelujen laadusta.
Englannin ja pohjoismaiden esimerkkien kautta uusia palvelumalleja on alettu kokeilla myös Suomessa. Ulkoistaminen etenee meilläkin, mutta hitaammin kuin Ruotsissa. Kuntasektorin uudistustyössä Suomi on kaksi kierrosta jäljessä Ruotsista ja Tanskasta. Tällä vauhdilla edessä on Jaana Utin maalaama kauhukuva. Vuoteen 2010 on aikaa huomattavan vähän.
Kunta- ja palvelurakenneuudistus on välttämätön peruspalvelujen turvaamiseksi. Se tarkoittaa parempaa tehokkuutta palvelujen tuottamisessa. Tämä vaatii isoja rakenteellisia uudistuksia kuntajakoon sekä sosiaali-, terveys- ja opetustoimen järjestämiseen. Hallinnollisia rajoja on pakko rikkoa.
Julkisen sektorin kehittämisessä valtio on kuntia edellä. Verohallinnon ja puolustusministeriön hallinnonalan tehostaminen ovat loistavia esimerkkejä välttämättömistä rakenneuudistuksista. Monet hallinnonalat ovat kuitenkin vasta aloittelemassa tuottavuuden parantamista. Valtioneuvoston tuottavuustalkoissa on kuitenkin syytä tehdä selkeitä painotuksia, mihin panostetaan ja mistä säästetään.
Jos tavoitteena on panostaa osaamiseen ja tutkimukseen, niin painotuksen on syytä näkyä myös henkilöstöresursseissa. Juustohöylä kohtelee huonosti myös niitä hallinnonaloja, jotka ovat jo paljon tehneet, koska ne joutuvat kirimään alojen kanssa, jotka vasta nyt aloittavat tehokkuustalkoot.
On mielenkiintoista havaita, että kaikki puolueet ovat periaatteessa valmiita julkisen sektorin lisätehokkuuksien hakemiseen - on sopivaa yhteiskuntavastuuta, että veroeuroja ei tuhlata, ja että henkilöstön määrä valtionhallinnossa supistuu. Kun elinkeinoelämä joutuu kilpailun puristuksessa lopettamaan tehottomia ja kannattamattomia laitoksia, samat puolueet peräänkuuluttavat yhteiskuntavastuuta. Keskustelua leimaa vahva populismi.
Parasta yhteiskuntavastuuta on turvata tulevaisuuden hyvinvointiyhteiskunta, jossa verorahat käytetään tehokkaasti, luodaan edellytykset kannattavalle yritystoiminnalle ja tulevaisuuden työpaikoille. Demokratiassa ja markkinoilla on pystyttävä vastustamaan tuhansia hyviä asioita, jotta saa läpi parhaat ajatukset.