Kuka minä olen? Mistä minä tulen? Minne minä menen?
Kautta aikojen nämä kysymykset ovat askarruttaneet ihmistä. Kukaan ei ole tiennyt vastauksia. Ihminen ei kykene elämään pelkästään sen tiedon varassa, että jokainen meistä kuolee ja siihen kaikki päättyy. Siksi ihminen on aina uskonut Jumalaan, Buddhaan, Allahiin...
Ilman jonkinlaista uskoa iankaikkiseen elämään, sielunvaellukseen ja paratiisiin ei elämä jatkuisi. Kuka nyt viitsisi vaivautua elämään ihmisiksi, rakastumaan, kärsimään ja kitumaan, jos kaikki kuitenkin päättyy mullan alle? On oltava toivo paremmasta elämästä sitten joskus. Jos ei tässä elämässä, niin sitten tulevassa.
Hindulaisuus on lohdullinen uskonto. Jos elät kunnolla vaikka miten köyhänä ja kurjana, palaat takaisin parempaan elämään. Mutta jos olet ilkeä, synnyt koiraksi, jota kaikki potkivat. Ilman tällaista fatalismia köyhä maa tuskin pysyisi koossa ja rauhallisena.
Uskonto auttaa ihmistä kohtaamaan kuoleman. Nykyajan ihminen ei usko mihinkään, mutta pelkää kuitenkin kuolemaa niin, että antaisi vaikka henkensä, jotta ei tarvitsisi päätyä mullan alle - tai taivaan tuuliin. Kirkko ja papit eivät enää julista ilosanomaa kuoleman jälkeisestä elämästä, vaan vaativat saarnapöntöstä yhteiskunnallisia uudistuksia. Hyvä että vaativat. Mutta kuka auttaa ihmistä kohtaamaan kuoleman?
Nykyajan uudeksi uskonnoksi on nostettu hyvinvointivaltio, joka pitää meidät hengissä haudan yli. Edes vanha, sairas ja väsynyt satavuotias ei saa kuolla rauhassa. Priorisointi on niin tautinen sana, ettei sitä saa edes lausua, saati kirjoittaa.
On tietenkin julmaa vaatia ketään päättämään, kuka hoidetaan, kuka leikataan, kuka pelastetaan. Omaiset eivät voi sanoa lääkärille, että letkut irti ja lääkitys seis. Vain asiantuntija pystyy vastaamaan, onko hoidosta dementoituneelle vanhukselle apua.
Kuolemaa ei enää tunneta, vaan sitä pelätään. Siksi ehkä emme enää osaa ja uskalla elää. Ennen vanhaan maalla vaari kuoli ja vietiin saunan lauteille. Kun pikkusisko hukkui kaivoon, hänet vietiin vintille. Aina joku kuoli jossakin. Kuolema oli läsnä eikä sitä pelätty. Elämä jatkui.
Nyt vain harvat näkevät kuolleen silmästä silmään. Lapset ja nuoret eivät koskaan. He näkevät vain arkun, joka lasketaan mullan alle. Eivät rakasta ihmistä, joka eli vielä hetki sitten.
Nykyaikana maan päälle jääneet omaiset joutuvat armottomaan byrokratian myllyyn. Kuolema maksaa. Surulla on hintansa. Jos joku haluaa tulla haudatuksi vieraaseen seurakuntaan vanhempiensa viereen, on kuin hän ei olisi koskaan maksanut veroja kirkolle. Muualta tulleilta peritään syntiset maksut.
Tämä on sitä nykyajan anekauppaa. Kaikesta laskutetaan kalleimman päälle. Surussa ei mitään kysellä eikä kyseenalaisteta, vaan kaikki maksetaan, mitä vaaditaan.
Mutta tämä on pientä sen rinnalla, mitä perunkirjoitus vaatii. Jos rintaperillisiä ei ole, on tehtävä sukuselvitys aina Aatamista ja Eevasta asti. On todistettava, että 90-vuotiaan tädin 130-vuotiaat äiti ja isä eivät luuraa kaapin takana. Pankki haluaa tietää, ettei vain pari tuntia eläneeltä tyttövauvalta ole jäänyt perillisiä.
Kuolemaan liittyvä byrokratia on niin hurjaa, että siihen pitäisi jokainen valmentaa ennen kuolemaa - silloin kun on vielä järjissään. Omaisuus on hävitettävä tai lahjoitettava perillisille niin, ettei jäljelle jää kuin pieni eläke. Muuten hyvinvointiyhteiskunta vie kaiken. Kuitenkaan se ei kykene pelastamaan ketään taivaan iloihin.