Kansalaiset ovat valinneet kuntapäättäjät seuraaviksi neljäksi vuodeksi. Haluan toivottaa onnea ja menestystä kaikille maamme 9 672 valtuutetulle! Erityisen paljon voimia toivon niille, jotka ovat näiden vaalien siivittämänä vasta aloittamassa luottamushenkilöuraansa.
Kuntapäättäjät vaihtuivat näissä vaaleissa paljon. Se on yksinomaan myönteinen asia. On turha pelätä, että monien veteraanien väistyminen avainpaikoilta johtaisi kuntien heikompaan menestymiseen vaikeana aikana. Uskon, että uudet valtuutetut voivat tuoda kuntapolitiikkaan rohkeaa ja ennakkoluulotonta asennetta.
Kunnissa on liian kauan väistelty katsomasta totuutta silmiin. Tuoreet silmät voivat auttaa tosiasioiden tunnustamisessa ja oikeiden johtopäätösten löytämisessä.
Kunnat vastaavat pääosasta kansalaisten hyvinvointipalveluista. Työtä hyvinvoinnin uudistamiseksi ei kuitenkaan voi jättää yksin kuntapäättäjille. Valtiovallan on tietenkin kyettävä vastuullisiin ratkaisuihin. Vaikka viime viikot ennen vaaliviikonloppua eivät ole näyttäneet kovin lupaavilta, on pakko uskoa, että hallitus kykenee lopulta tekemään päätöksiä.
Ylileveällä ja ideologisesti hajanaisella hallituksella valmistelu ottaa aikaa eikä puoluepoliittisesti motivoituneelta sapelinkalistelulta ministeriöiden välillä voida välttyä.
Toisaalta, kun päätökset lopulta saadaan nuijittua pöytään, voidaan tehdä isojakin uudistuksia lopputuloksen edustaessa laajasti kansan tuntoja.
Olemme osanneet uudistaa yhteiskuntaamme ennenkin. Tässä suhteessa suomalaiset ovat ristiriitaista kansaa.
Toisaalta haikailemme 1970-luvun ”kultaisia vuosia”, jolloin työtä oli kaikille, terveydenhoito toimi ja lähiöiden ostarit kylpivät ainaisessa auringonvalossa. Lapset eivät voineet pahoin, ja aikuiset ponkaisivat maanantaiaamuisin innolla ylös ja lähtivät vihellellen työpaikoilleen.
Samalla unohdamme viime vuosikymmenien sosiaalisen kehityksen: esimerkiksi alle kolmevuotiaiden päivähoidon, terveydenhoitopalveluidemme laajuuden ja laadun parantumisen, maksuttoman esiopetuksen ja sukupuolten tasa-arvon edistymisen.
Pohjoismainen hyvinvointimalli on onnistunut monessa asiassa. Suomalaiset elävät entistä terveempinä yhä vanhemmiksi. Vanhuuden turvaa tarvitsevien ikäihmisten määrä kasvaa voimakkaasti.
Vanhuuden turvasta ja hyvinvoinnista puhuttaessa keskeinen asia on palvelulupaus. Sillä tarkoitetaan sitä mielikuvaa, joka esimerkiksi terveydenhoitopalveluista ja hoivapalveluista on annettu kansalaisille.
Julkisten hyvinvointipalveluiden sisällön määräävät aina lopulta kulloinkin vallitsevat talouden realiteetit. Perusteeton optimismi julkisten palvelu- ja eläkelupausten antamisessa on siksi vaarallista.
Elämme pitkälti kädestä suuhun. Vain lakisääteisessä työeläkejärjestelmässä on merkittävää puskurirahastointia. Muualla sosiaali- ja terveyspalveluissa rahoitus hoidetaan veroilla tai velaksi.
Lakisääteistä työeläkejärjestelmää kehitetään pitkäjännitteisesti. Kehittämisen lähtökohtana on, että järjestelmän vastuulla olevien tulevaisuuden eläkkeiden aiheuttama rahoituspaine (vastuuvelka) on tiedossa ja sitä tarkennetaan jatkuvasti. Miksi muita sosiaali- ja terveydenhuollon järjestelmiä ei kehitetä samalla logiikalla?
Taloutemme on julkisella puolella alijäämäinen ja kestävyysvajeen kourissa. Sen sijaan merkittävä osa yksityisistä talouksista vaurastuu koko ajan. Yksityinen varallisuus siirtyy aikanaan lisärahoitukseksi lapsillemme. Vaurastuminen antaa mahdollisuuden kehittää hyvinvointipalveluiden – etenkin vanhuspalveluiden – rahoituksen kumppanuutta yhteiskunnan ja kansalaisen kesken.
Ikäihmisen omaisuudesta voitaisiin irrottaa ostovoimaa palveluita varten esimerkiksi omaisuutta realisoimalla, käänteisillä asuntolainoilla tai vanhuusiässä otettavalla kertamaksuisella lisäeläkevakuutuksella.
Kestävyysvaje ei ole ratkaistavissa vain pidentämällä työuria, korottamalla verotusta ja leikkaamalla julkisia palveluita. On määriteltävä selvät pelisäännöt sille, missä tilanteissa ja millaisiin palveluihin ja tulonsiirtoihin kansalainen on oikeutettu ja mitkä asiat ja riskit jäävät hänen omalle vastuulleen. Oman vastuun selkeämpi määrittely helpottaa kansalaisen omaa varautumista koskevaa harkintaa. Sosiaali- ja terveyspalveluiden kunnallinen palveluseteli on yksi hyvä väline yhdistettäessä julkista rahoitusta ja kansalaisen omaa ostovoimaa.
On hyvä asia, että kuntalainen voi halutessaan vaihtaa kunnan tarjoaman sosiaali- ja terveydenhuollon palvelun ostovoimaksi, eli palveluseteliksi – jos kunta siihen suostuu. Onko oikein, että palvelusetelin käyttämisestä ja etenkin sen arvosta päättää jokainen kunta erikseen?
Miksi kuntalainen ei voi aina halutessaan ostaa palvelusetelin arvoa laajempaa palvelua käyttämällä myös omaa rahaa, mikäli se on hänelle taloudellisesti mahdollista?
Hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuuden kannalta on löydettävä tasapaino yksilön vapauden ja vastuun välille. Raskas julkinen sektori ei pysty kaikkea kantamaan. Voimme käyttää entistä enemmän myös yksityistä ja kolmatta sektoria palvelutarjoajina.
Poliittisessa keskustelussa ei pidä antaa epärealistista kuvaa julkisista vanhuspalveluista.
Ennakkoluulottomuus ja uudet luovat ratkaisut ovat tulevaisuudessa tarpeen, kun kunnille suunnatut velvoitteet käyvät raskaammiksi.
Kirjoittaja on Finanssialan keskusliiton toimitusjohtaja.