Suuri osa valtion tavalla tai toisella keräämästä rahasta käytetään hyvinvoinnin jakamiseen - mahdollisimman tasaisesti ja oikeudenmukaisesti. Se on suomalainen tapa. Yhteinen raha kuluu enimmäkseen tulonsiirtoihin ja henkilökohtaisten julkisten palvelujen tuottamiseen.
Suomalaisella hyvinvoinnilla on monia puolia, yksi niistä on taloudellinen: suurta julkista sektoria kustannetaan kireällä verotuksella. Suurilla tulonsiirroilla ja kireällä verotuksella on myös kohtalonyhteytensä; suomalaiskäytäntö synnyttää tulo- ja kannustinloukkuja, jolloin työnteko ei tietenkään houkuttele. Vielä hankalampi pulma on verokiila, sen vaikutuksesta yritysten ei kannata työtöntä työllistää eikä työttömän kannata työllistyä.
Viime aikojen keskusteluissa on usein noussut esille yksi ja sama asia; suuret ikäluokat ja niiden parin-kolmen vuoden päästä alkava eläköityminen. Mitä sitten? Ainahan ovat tiettyyn ikään ehtineet vetäytyneet pikku hiljaa helpommalle ja useimmat onneksi työelämässä tienaamaansa eläkepalkan avulla.
Ikääntyminen on meille jokaiselle henkilökohtainen asia, suuren porukan eläköityminen jokseenkin yhtä aikaa on myös meidän kaikkien yhteinen. Vielä ei ole käyty kunnolla keskustelemaan siitä, riittääkö lähivuosina eläkerahaa kaikille siihen oikeutetuille siinä määrin kuin jokainen on itsekseen laskeskellut. Keskustelua käydään kuitenkin jo siitä, miten suoriudutaan lisääntyvän ikäväestön tarvitsemista terveydenhoitopalveluista ja niistä johtuvista kustannuksista.
Mikäli paineet tuloverotuksen alentamiseen vihdoinkin ovat riittäviä ja myös johtavat kevennystoimiin, paineet kasvat juuri hyvinvointipalvelua tuottavan julkisen sektorin aiempaakin tehokkaampaan toimintaan ja entistäkin laadukkaampiin palveluihin.
Kansainvälisessä vertailussa suomalaisilla ei ole suuremmin huolta. Sosiaali- ja terveysjärjestelmät ovat varsin hyvässä kunnossa ja toimivat kustannustehokkaasti. Maan sisällä eri alueilla ja eri kunnissa erot voivat kuitenkin olla suuria. Se kertoo huomattavista tehostamisen mahdollisuuksista.
Suomalaisia palveleva julkinen sektori on kansainvälisesti vertaillen erittäin vankka työllistäjä. Suuren työttömyyden vuosina silläkin on ollut merkittävä arvonsa. Suomessa on jokaista tuhatta asukasta kohti yhteensä110 valtion ja kunnan työntekijää. EU:ssa valtion ja kuntien leivissä on selkeästi vähemmän, keskimäärin vain 75 työntekijää.
Rahoitusmahdollisuuksien vähetessä ristikkäiset paineet taatusti kasvavat. Varmaa on, että lähivuosina Suomessa mietitään entistä tiiviimmin, millaisia käyttökohteita valtion niukkeneville rahoille ylipäätään tullaan valitsemaan.
Ja mitä valitaankin, löytyykö töille sitten tekijöitä? Väestön ikääntyminen lisää paineita terveyden- ja vanhustenhuoltoon, jossa jo vallitsevan työvoimapulan ennakoidaan lähivuosina vain pahenevan. Edessäpäin alalla on todellinen tekijäpula, kun tällä vuosikymmenellä tehtävistä jää eläkkeelle keskimäärin 5 500 työntekijää ja ikäväestön hoitopalveluihin on laskettu tarvittavan vuosittain myös saman verran kokonaan uusia työntekijöitä.
Suomessa väki pakkaa tällä hetkellä Helsingin, Oulun, Turun, Tampereen ja Jyväskylän seuduille. Kasvukeskuksissa ja niiden tuntumassa palveluiden järjestäminen ei ole varmaan konstikaan, mutta vähenevän ja ikääntyvän väestön aiheuttamat pulmat kertaantuvat erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomen murroskuntien huoleksi.
Hyvinvointi-Suomen tasaiseen palveluverkkoon kohdistuu eri puolilla maata sen verran paljon paineita jo jopa aivan kasvukeskusten naapureita myöten, että uhka julkisrahoitteisten palvelujen kurjistumisesta on olemassa.
Helposta yhtälöstä ei ole kysymys. Lain mukaan suomalaisille on tarjottava riittävät terveys- ja sosiaalipalvelut asuipa hän sitten missä tahansa maan 448 kunnassa. Keskimäärin kuntien talous on kunnossa. Mutta varsinaisia ongelmakuntia on paljon. Tilanne on äärimmäisen hankala, kun aktiiviväki muuttaa, työttömyys pysyy korkealla ja eläkeläisten määrän kasvu sitten vain lisää entisestään palvelujen tarvetta.
Valtionvarainministeriö julkaisi juhannuksella alla vuosiraporttinsa nimellä Kestävä talous, hyvinvoinnin perusta. Siinä tarkastellaan monipuolisesti vireillä olevaa eläkeuudistusta, työllisyyttä ja työmarkkinoiden toimintaa sekä julkisen talouden rakennetta ja tehokkuutta.
Sävyltään kohtuullisen optimistisen raportin julkistamisen jälkeen Suomeenkin kantautui tämän vuoden Amerikan uutiset, sikäläisten pörssiyhtiöiden koko maailmassa pörssikursseja heiluttaneet kirjanpitosotkut. Syksyksi Suomessakin ounasteltu talouden nousu siirtyi melko varmasti tuonnemmaksi. Jos talouden nousukausi viipyy seitsemän lihavan vuoden jälkeen, kuten vahvasti näyttää, pelko valtion menojen kasvamisesta tuloja suuremmiksi on entistä aiheellisempi.
Tiukkana talousmiehenä tunnettu Sauli Niinistö on silti valmis keventämään palkansaajien verotusta. Viesti taitaa olla se sama, joka on ollut eläkeuudistajienkin mielissä. On säästettävä, tehostettava, mutta tehtävä myös entistä enemmän työtä.
Omaan käyttöön jäävän palkkarahan lisääntyminen tietysti meitä kaikkia kiinnostaa ja se taitaa olla rahaministerinkin päällimmäisin ajatus.
Työmarkkinoita kiihdyttäviä keinoja tarvitaan, mutta ne kiristävät myös työvoimasta käytävää kilpaa. Verokevennykset lisäävät varmasti tarttumista työhön, mutta nykyistä toimivampi palkkakilpailu tarjoaa siihen pystyville yrityksille paremman mahdollisuuden saada palvelukseensa haluamiaan henkilöitä. Ja riittääkö tekijöitä sitten lainkaan esimerkiksi juuri lisääntyvän ikäväestön hoiva- ja hoitotöihin? Julkisten palkkojen jälkeenjääneisyys on jo nyt sitä luokkaa, että hoitoalan työt eivät nyky-palkoilla kiinnosta.