Yhteiskunnallista keskustelua seuratessa joutuu joskus hieromaan silmiään ja rassaamaan korviaan sen varmistamiseksi, että on hereillä. Poliitikkojen puheita kuunnellessa syntyy helposti kuva suuresta uhkasta, joka leijuu päälle kilpailevan puolueen hahmossa. Joku on vääntämässä politiikkaa siihen suuntaan, että viimeinenkin leipä riistetään köyhän suusta ja tikkari lapselta.
Yleensä puheenvuoroihin sisältyy vielä viittaus oman puolueen kaikkivoipaan kykyyn pelastaa juuri sinut kaikelta siltä, mihin muut huonot puolueet eivät kykene tai mitä ne eivät edes halua tehdä.
Ja jossakin vaiheessa paatoksellista puheenvuoroa esiin nousee hyvinvointiyhteiskunta, autuuksien autuus ja ihanuuksien ihanuus. Meiltä poloisilta sitä ollaan nyt lamaa tekosyynä käyttäen viemässä. Kohta eivät mukulat pääse maksuttomaan kouluun, hampaita ei saa kunnan hammaslääkärillä kuntoon ja vanhukset muhivat vaihtamattomissa vaipoissaan.
Keskustelun ytimenä on, että tuo kaikki paha tapahtuu jonkun muun takia. Kunnat säästävät itsensä kuoliaaksi, koska "joku" niin haluaa. Hyvinvointivaltio tai -yhteiskunta romuttuu, koska "jokin" ideologia niin haluaa.
Kun ottaa huomioon, että Suomi sentään on edelleen kiistatta hyvinvointivaltio, meillä puhutaan kohtuullisen paljon köyhyydestä. Tilastollinen köyhä on 1 100 euron tuloilla kitkutteleva. Heitä on Suomessa noin 700 000. Määrä on suuri. Suomalaisia on jotakuinkin 5,3 miljoonaa. Karkeasti joka seitsemäs hyvinvointivaltion asukas on tilastollisin mittarein köyhä.
Eikös se ole aika paljon se? Hyvinvointivaltio sanana viittaa johonkin ihan muuhun kuin sellaiseen, jossa seitsemäsosa kansasta kituuttaa köyhyydessä.
Joko köyhyyden määritelmä pitää uusia tai sitten on tunnustettava, ettei Suomi ole enää hyvinvointivaltio.
Viikolla juttelin pitkään muuan lukijan kanssa. Mies oli kokenut hyvinvointiyhteiskunnassamme kaiken mahdollisen ikävän 1990-luvun laman aikana. Hän oli hankkinut itselleen ja perheelleen toimeentulon tehtaan linjalla vuosikausia. Kun kykyä ja tahtoa kuitenkin oli, hän hankki itselleen teknisen koulutuksen varttuneella iällä.
Sitten iski lama. Rakennusala romahti, työpaikka hävisi. Koulutuksesta ei ollut kauheasti apua. Työtä ei löytynyt. Henkilökohtaisesta asuntokaupasta koitui henkilökohtainen kriisi. Parisuhde karahti karille. Mies huomasi yhtäkkiä, huolimatta kaikesta uutteruudestaan ja yrityksestään, olevansa työtön, eronnut ja kahden teini-ikäisen yksinhuoltaja.
Mieli joutui koville - eikä ihan kaikkea kestänytkään. Vuosikausia kului kuin sumussa.
Mies selvisi. Yhteydenpito lapsiin on vilkasta. Fyysinen kunto koheni pitkillä pyörälenkeillä. Hän näytti oikein hyvinvoivalta ja elämänhaluiselta.
Oleellista on, että miehen romahduksen estämisessä hyvinvointiyhteiskunnalla ei ollut kauheasti tekoa. Se itse asiassa petti hänet silloin, kun hän apua kaikkein eniten tarvitsi.
Suomi on lamassa. Köyhyys lisääntyy ja perheet voivat pahoin. Luoja tietää, kuinka paljon tämä aika tuhoaa hyvää tulevaisuutta sellaisilta, joilla pitäisi olla kaikki mahdollisuudet onnistua.
Ei Suomi ole mikään pehmeä yhteiskunta, ei ole koskaan ollutkaan. Tämä on voittajien yhteiskunta, joka halveksii vähäosaisia ja jättää heidät hyvin helposti oman onnensa nojaan.
Yhteisvastuu, yhteisöllisyys, sääli. Niiden päälle tätä maata on vuosisatojen mittaan rakennettu. Sitä mukaa kun väki muuttaa maaseudulta kasvukeskuksiin, elää yhä useammin sinkkuna tai korkeintaan lyhyissä parisuhteissa ja joutuu rakentamaan elämänsä pätkätöiden varaan, halu ja kyky tuntea vastuuta muista vähenee.
Hyvinvointivaltio on ennen muuta poliittisen tahdon ilmentymä. Tuon poliittisen tahdon määrä hupenee yhtä jalkaa työ- ja siviilielämän pirstaloitumisen kanssa.
Valtio säästää, kunnat säästävät, yritykset säästävät, kaikessa säästetään. Uusia köyhiä syntyy kymmenin tuhansin tänäkin vuonna. Poliitikkojen pohdinta pieni- ja suurituloisten euromääristä on oikeastaan toisarvoista. Paljon tärkeämpää olisi miettiä jatkuvuutta. Pienetkin tulot voi jotenkin hyväksyä, kunhan niiden päälle voi rakentaa pitkäjänteisesti, ilman työttömyyden tai sairauden aiheuttamaa suurta kuoppaa tuloissa tai välitöntä pelkoa asuntonsa menettämisestä.
Suomen vauraus on peräisin avoimilta globaaleilta markkinoilta. Samoin kustannusten rajoitukset, joille ei ole paljoa tehtävissä. Köyhyys ei ole mikään häpeä, nykymaailmassa se voi koskea yhtäkkiä ketä tahansa. Kurjuutta ei kuitenkaan pidä kovimmankaan markkinaliberaalin koskaan hyväksyä, sillä se on kaatanut ennenkin ikuisiksi luultuja yhteiskuntia.