Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori.
Herrojakin on joskus pakko ymmärtää. Pääministeri Matti Vanhasen huomio median vinosta keskittymisestä vähäosaisiin ja kurjiin on osuva. Valtaosa suomalaisista voi taloudellisesti hyvin, paremmin kuin koskaaan. Osa tulee henkisestikin toimeen. Kumpikaan kiistaton tosiseikka ei kuitenkaan kovin suurella volyymilla lyö läpi tiedotusvälineissä.
Suomalaisten hyvinvointia on pidettävä ihmeenä etenkin historiallisesti - ja tätä ehkä pääministerikin tarkoitti. Ei ole kuin reilu vuosikymmen syvästä lamasta, joka retuutteli meitä pahoin. Todellista aineellista kurjuutta ja hätää tuottanut 1930-luvun suuri pulakausi ja viime sotavuodet eivät ole kovin kaukaista historiaa, ja keskuudessamme elää vielä ihmisiä, jotka ovat eläneet läpi 1917-1918 kauhunkauden.
Jos siirretään perspektiiviä vielä aavistus kauemmaksi, 140 vuoden taakse, näkymä muuttuu vielä hurjemmaksi: suuret nälkävuodet niittivät väkeä hautaan hirveällä tahdilla. Maan väkiluku romahti kolmessa vuodessa 1,8 miljoonasta 1,7 miljoonaan, kun 150 000 ihmistä yli normaalina pidetyn kuolleisuuden menehtyi nälän ja kulkutautien yhteisvaikutukseen.
Jos 1690-luvun kuolonvuodet, jotka harvensivat Suomen väestöstä neljäsosan, kuuluivat Euroopan kaikkien aikojen ankarampiin, 1860-luvun nälkäkriisi lunasti myös eturivin paikkansa Euroopan väestöhistoriassa. Kysymys oli maanosan viimeisestä suuresta rauhanaikaisesta väestökatastrofista.
Suomi osasi siis jo tuolloin olla luokan priimus. Laji oli tosin vähintään kyseenalainen eikä tuollainen hallitusvalta, senaatti, pitänyt kiirettä avun jakamisessa. Kansaa ei saanut tuudittaa huolettomuuteen, senaattori ja finanssipäällikkö J. W. Snellman perusteli penseyttään. Sitä paitsi tärkeä rahauudistus oli kesken ja se haluttiin viedä läpi, maksoi mitä maksoi. Ja maksoihan se, sillä uuden markan kiinnittämien hopeakantaan lisäsi muutoinkin horjuvan vientiteollisuuden vaikeuksia, jotka kulminoituivat vahvan valuutan saattelemana laajaan konkurssiaaltoon, kun Suomen Pankin oli kiristettävä luottohanojaan ja pörssikriisit maailman rahakeskuksissa loivat lamaa maailmantalouteen.
Vasta syksyllä 1867, kun viljasato oli jäänyt vain puoleen normaalista ja tilanne edelleen kärjistyi, Snellman hankki frankfurtilaiselta pankkiiriliike Rothschildilta lainan, joka kooltaan vastasi miltei kolmannesta valtion budjetista. Lainan turvin aloitettiin viljaostot ulkomailta. Hankintoihin päästiin kuitenkin liian myöhään, sillä huonot sadot lähialueilla, Venäjällä ja Pohjolassa, korottivat hintoja ja vaikeuttivat saantia. Merenkulun pysähtyminen talven jäihin katkaisi sitä paitsi huoltoyhteydet kuukausiksi, ja vielä hankalampaa oli avun toimittaminen lähes tiettömien taipaleiden taakse varsinaisille nälkämaille Suomen sisäosissa.
Kun viljaa ei enää riittänyt edes pettu- tai olkileivän jatkeeksi tai se oli liian kallista ostettavaksi, alkoi nälkiintyneiden kerjäläislaumojen vaikeasti padottava vyöry maalta kaupunkeihin ja pahimmilta halla-alueilta pohjoisesta etelän rintamaille. "Suomen pohjoisista osista vaeltaa laumoittain hätääkärsiviä eteläisiin kaupunkeihin ja ne kerääntyvät erityisesti Turkuun, Helsinkiin ja Viipuriin, missä niille on järjestetty majoja, työ- ja ruokailuhuoneita sekä sairaaloita, jotta ne, jotka eivät matkan varrella ole menehtyneet, saataisiin henkiin pelastetuksi", viipurilainen kauppahuone Hackman kuvasi tilannetta tammikuussa 1868 liiketuttavalleen Lontooseen.
Snellmanin kansanopetusoperaatiosta tuli kurjuudella mitaten kovin kallis - vähän niin kuin 1990-luvun alussa, kun oikeaoppinen herrasääty halusi opettaa kansalle taloudellisia realiteetteja vahvalla markalla ja pienellä lamalla, joka karkaisikin käsistä aavistamatonta tuhoa tuottaen.
Ehkä merkillisintä 140 vuotta sitten huipentuneissa nälkävuosissa oli se, ettei toivoton nälkä, hädänalaisten sydämetön hyväksikäyttö ja muut kauhunkokemukset sytyttäneet mellakoita tai kapinaa, eivät edes erityisen laajaa rikollisuutta. "Rauhallisesti on kurjuuden ja kuoleman kourissa kamppaileva kerjäläinen kulkenut tiensä, kunnioittaen toisten omaisuutta ja kärsivällisesti kestäen kaiken, mikä on häntä hänen surullisella vaelluksellaan kohdannut", viipurilainen sanomalehti ihmetteli kesällä 1868.
Suomalaisten kollektiivisessa tietoisuudessa nälkävuodet saattoivat silti rikkoa jotakin, joka purkautui puolen vuosisadan päästä esille hieman saman sukuisessa tilanteessa toisin ilmenemismuodoin. Talvikauden 1917-1918 nälkäinen ja työtön ei enää alistunut kohtaloonsa synnin palkkana ja oikeamielisen jumalan rangaistuksena.
Aineellisesti hyvinvoivalle nykypäivän keskiluokalle ja työväestölle hyvään osaansa tyytymisen ei pitäisi olla vaikeaa. Ärsytystä herättää korkeintaan vielä hyväosaisempien ahne saalistus yhteisellä työllä täytetyissä rahakirstuissa. Kaikki eivät jaksa kokea kohtuullisiksi ja taloudellisesti perustelluiksi yritysjohtajien vuosipalkkoja, joista suurimmilla olisi palkattavissa satoja sairaanhoitajia tai opettajia edistämään yleistä hyvinvointia.
Jotta ärsytys ei kärjistyisi keskiluokan kapinaksi, herrat ovat Talouselämän päätoimittajan Pekka Seppäsen mainiota kolumnia lainaten siistineet tapojaan sivistyneemmiksi. "Ylisuuria palkkioita ja avokätisiä optio-ohjelmia ei enää jaeta sulle mulle -periaatteella, vaan siten, että A antaa B:lle, B antaa C:lle ja C antaa
D:lle. Ja vasta D antaa A:lle."
Hyvin siis menee.