Jos lauantaina hyvän tunnelman perusteet laski Anssi Tikanmäen orkesteri, oli eilen päätöspäivänä vastaavassa roolissa Oulun seudulta tuleva Aquaplan.
Progressiiviseksi folkiksi ehkä luonnehdittavan yhtyeen musiikki sopi aurinkoiseen iltapäivään kuin hansikas käteen. Päivän avaaminen ei aina ole artistille paras mahdollinen soittoaika, mutta Aquaplan onnistui tässä tehtävässä todella mainiosti. Orkesteri ja esiintymisaika olivat järjestäjiltä nappiin osunut valinta, ja yhtye sai keikkatilanteessa setistään irti huomattavasti enemmän kuin konsanaan äänitteellä on mahdollista.
Aguaplanin musiikissa on melkoinen annos kunnianhimoa, alkaen siitä, että kitaristi Ari Sutinen säveltää itse yhtyeen ohjelmistossa olevat kappaleet.
Sovitukset olivat mallikkaat, dynamiikka erittäin laaja, ja Sutisen ohella toisen kitaristin Pasi Korhosen sekä basisti Ville Veijalaisen pitkät ja linjakkaat soolot maukkaita.
Soolot osoittivat soittajien taitoa ja näkemystä, mutta etenkin kokonaisuutena yhtye on myös ilahduttavasti kehittynyt kaikilta osin yhteen sopivaksi teokseksi.
Irkkudraivia
Electric Ceili Bandin lauantainen keikka oli odotetusti menestys. Meno, draivi oli sanalla sanoen armoton, ja soittajat viimeisen päälle latautuneet esiintymiseensä.
Muutenkin kiinnostava, melodinen ja vetoava irlantilaismusiikki sai pianosta ja rummuista vielä aimo annoksen lisää potkua. Yhtyeen soitto meni minulla tämänkertaisista esiintyjistä eniten jalan alle, ja samaan paikkaan se meni muullakin yleisöllä. Ihmiset voi villitä myös asiayhteyden huomioon ottaen ns. oikean tyyppisellä musiikilla.
Electric Ceili Bandin musiikki oli täysin perinteistä kansanmusiikkia, mutta sovitukset modernihkoja ja ote lavaliikkumista myöten nuorekas ja menevä. Harvan irlantilaisen kansanmusiikkibändin keikoilla naisväki kiljuu samaan tapaan kuin nyt Haapavedellä.
Taiteellista tarjontaa
Finland Festivalsin vuoden nuori taiteilija Ilmiliekki tarjosi soittajien iän huomioon ottaen yllättävän kypsän ja määrätietoisen tavan lähestyä jatsin kiehtovaa maailmaa, vaikka vaati välillä myös kuulijalta melkoista keskittymistäkin.
Muusikot itse luonnehtivat soittoaan pohjoismaiseksi freejatsiksi. Miten tuo free ymmärretäänkin, mutta ainakaan sitä ei yhtyeellä ollut liikaa, vaan paremminkin soitossa henki mannermainen, ranskaan vivahtava aromi, etenkin rumpali Olavi Louhivuoren osalta. Verneri Pohjolan trumpetin linjat olivat määrätietoisen linjakkaat.
Turkkilainen mustalaisorkesteri Sulukule oli todella taitava, ja toi mieleen taannoiset Kroke-yhtyeen vierailut. Kroke on klezmer-yhtye, mutta näiden kahden musiikki todella sisältää paljon samankuuloista ainesta - mitä tästä turkkilaisen ja juutalaisen musiikin läheisyydestä sitten pitäisikään ajatella.
Tangoa ja parodiaa
Hehkuva hämärä, refulgente penumbra oli konserttikokonaisuus, jossa laulun, soiton ja tanssin välityksin seurataan argentiinalaisen tangon liikkeitä maailmalla. Antonio Falcaon ja Trinidad Solarin tanssia seuratessa tuli ensimmäiseksi mieleen, että tanssi on myös syntiä.
Pertti Mustosen lauluin ja sanoin johdattelema produktio sisälsi ajatuksia herättäviä viittauksia kulttuurin ja kulttuuri-identiteetin asemaan ja säilymiseen. Hieno kokonaisuus kaiken kaikkiaan.
Tuttu Kaski-Folk näyttää päässeen jo sellaiseen kulttiasemaan, ettei esityksen alussa enää edes kerrottu totuttua johdantoa tämän kuvitteellisen Ylä-Kasken kunnan maailman pienimmästä omasta kansanmusiikkitapahtumasta, jonka ympärille tämä Sauli Heikkilän tuotanto siis perustuu.
Sisällöllisesti Kaski-Folk oli muusikkoja koskevassa parodiassaan syventynyt, tulee mieleen sanoa myös hienostunut, niin suoraa ivailua kuin esitys paikoin sisältääkin. Kun lähestymistapa ja asenne on positiivinen, voi asioita sanoa joskus aika suoraankin. Kaski-Folk on hieno performanssi, ja olennainen osa tätä hyvien tunnelmien festivaalia.