Menestysmaakunta Pohjois-Pohjanmaan monella kunnalla menee nyt heikosti. Yhden jalan varassa suosta tuskin noustaan. Valtionosuudet ovat elintärkeitä mutta myös omia ponnistuksia tarvitaan.
Pohjois-Pohjanmaa ei ole tavannut olla pahnanpohjimmaisia, kun vertaillaan Suomen maakuntien vahvuuksia. Väestö on nuorta, korkeakoulutettujen osuus on suuri, tutkimus- ja kehityspanostukset ovat maan kärkeä.
"Nuorten osaajien maakunta", tiivisti työ- ja elinkeinoministeriön Alueiden vahvuuksien analyysi -julkaisu pari vuotta sitten. Keskimäärin näyttää siis aika hyvältä.
Sama julkaisu toteaa myös sen, että Oulussa ja sen kehyskunnissa työikäisen väestön määrä kasvaa mutta muualla vähenee. Menestyvien paikkakuntien ohella maakunnassa on kuntia, joiden näkymiä ei valitettavasti voi kehua valoisiksi.
Häikäiseviä eivät ole kaikki koko maakuntaakaan koskevat luvut. Tuoreimpien lukujen mukaan vuosikate asukasta kohden on Pohjois-Pohjanmaalla 243 euroa asukasta kohden, kun koko maan keskiarvo on 376 euroa (Kaleva 7.7.).
Vuosikate kertoo, minkä verran kunnalla jää juoksevien menojen jälkeen rahaa käytettäväksi investointeihin ja korjauksiin sekä lainojen lyhennyksiin – siis hyvin tarpeellisiin menoihin.
Tilikauden tulos on puolestaan Pohjois-Pohjanmaan kunnissa keskimäärin 133 euroa miinuksella, kun koko maan lukema on -20.
Maakunnan ristiriitaisiin piirteisiin kuuluu myös se, että väestö on nuorta mutta sairastuvuus suurta. Ja vaikka nuoruus on maakunnan tulevaisuuden vahvuus, nuoret eivät vielä maksa veroa.
Pohjois-Pohjanmaan liiton muutosjohtaja Marjukka Manninen soittaa nyt Kalevassa varoituskelloja, monestakin syystä.
Kasvavaa huolta aiheuttaa esimerkiksi väestön vanheneminen. Tällä hetkellä pohjoispohjalaisista kahdeksisen prosenttia on yli 75-vuotiaita. Kunnissa lukema vaihtelee neljän ja 16:n välillä. Kehitystä on äärimmäisen vaikea kääntää. Siihen pitää lähinnä sopeutua.
Tässä tilanteessa Manninen kehottaa Pohjois-Pohjanmaata kamppailemaan terävästi kuntien valtionosuuksien riittävän tason puolesta. Pääkaupungissa valtionosuudet ovat kriittisessä tarkkailussa.
Valtionosuudet eivät kuitenkaan ole mitään armonpullaa. Manninen muistuttaa oikein, että maakunnat kasvattavat ja kouluttavat työvoimaa Etelä-Suomeakin hyödyttämään ja että maaseutu tuottaa ison osa koko maan ruoasta.
Ilman riittäviä valtionosuuksia monen kunnan asukkaat jäisivät ilman kunnollisia julkisia palveluita. Niihin suomalaisilla on oikeus asuinpaikasta riippumatta.
Sipilän hallitukselta Rinteen kabinetille periytynyt sote-uudistus on yksi suuntaviitta, josta voi olla apua karikoista selviämiseen. Sekin on silti vain osaratkaisu.
Isoja panoksia on pantava myös asioihin, joilla elinvoimaa voidaan omaehtoisesti parantaa. Silloin puhutaan vaikkapa kuntien halusta ja kyvystä tarjota uusille asukkaille ja yrityksille hyvät elämisen ja toiminnan edellytykset, asukkaiden terveyttä ylläpitävistä palveluista ja myös kuntien yleisestä ilmapiiristä.
Keskeistä on pitää yllä uskoa tulevaan. Jos se katoaa, karkaa samalla paljon muutakin.