Lauantaina Kuusisaaren jazzkonsertissa vaadittiin improvisointitaitoa esiintyjien lisäksi myös festivaalin järjestäjiltä. Ensimmäinen esiintyjä Trottino Jazz Band ehti soittaa vain parikymmentä minuuttia, kun tuulenpuuskat alkoivat heiluttaa lavan katosta vaarallisen näköisesti. Rakennelma ei onneksi sortunut kuten Raahen Rantajatseilla viime kesänä, mutta kova sade pakotti keskeyttämään soiton.
Yleisö pakkautui paviljonkiin ja Trottino jatkoi soittoa salin hämärässä. Kolme konserttia samana päivänä urakoinut ranskalaistrio ilahdutti yleisöä reippailla perinnejazzin sävelillä. Trion kokoonpano, altto- ja baritonisaksofoni sekä banjo, oli onnekas paikan vaihdon kannalta. Soitto kuului salissa hienosti ilman vahvistusta.
Pienen teknisen tauon jälkeen paviljongin lavalle oli pystytetty kevyt vahvistuslaitteisto, ja U-Street All Stars aloitti osuutensa. Kvintetti soitti be bopia tuoreesti ja intensiivisesti, kuin olisi juuri keksinyt lajin. Sen yhtye tavallaan on tehnytkin, sillä suuri osa ohjelmasta oli omia sävellyksiä, jotka kyllä kestävät vertailun maailmankuulujen esikuviensa kanssa.
Ilta oli nyt puolessa, ja sää oli seljennyt niin, että ohjelmaa voitiin taas jatkaa ulkona. Yleisö ja puutarhatuolit siirtyivät sujuvasti paikasta toiseen.
Laulutrio How Many Sisters on hionut taitojaan pitkään. Anna-Mari Kähärän musiikillinen vaikutus trion tekemisiin on kasvanut sekä sovittajana että säveltäjänä. Sisters esiintyi Pessi Levannon trion säestyksellä.
Naisten tuttu kristallinkirkas yhteissointi oli entisellään. Äänet taipuivat mitä erilaisimpiin instrumentti-imitaatioihin. Esityksestä huokui hyväntuulinen musiikillinen huumori.
Illan hämärtyessä lavalle tuli Bronson-yhtye: Mikko Helevä, Teemu Viinikainen ja Joonas Riippa. Helevän ympärillä oli komea asetelma "jalopuukalusteita": Hammond-urku ja kaksi Leslie-kaappia. Jykevä soitin on tehnyt viime vuosina vahvan paluun jazziin.
Helevän "hammondismi" on varmasti tällä hetkellä maamme kärkeä. Miehen soitto oli armottoman svengaavaa ja tyylitajuista. Kitaristi Viinikainen ja rumpali Riippa antoivat dynaamisen panoksensa melko 1960-lukulaisen kuuloiseen tunnelmaan.
Meininki parani entisestään, kun "putkimies" Jukka Perko tuli mukaan. Alttofonistin notkeat kuviot kevensivät kiihkeää poljentoa. Balladeissa Perkon kuulaat melodialinjat hipoivat sentimentaalisuudessaan imelyyttä mutta aina tilanteeseen sopivalla tavalla.