Tänään on metkaa kuunnella 1970-luvun poliittisia agitaatiolauluja, kun aika kultaa muistot ja hautaa alleen niihin liittyneen poliittisen todellisuuden. Kenen lauluja laulat oli aikoinaan tiukka kysymys, jolla ihmisiä jaettiin vuohiin ja lampaisiin.
Perjantaina ensi-iltaan tullut Jouko Aaltosen elokuva Kenen joukoissa seisot liittyy löysästi samaan taistolaisuutta ja kommunismia nostalgisoivaan ja romantisoivaan suuntaukseen kuin Kom-teatterissa 2002 esitetty Pirkko Saision näytelmä Baikalin lapset ja samoihin aikoihin televisiossa pyörinyt kohuohjelma. 1970-luvun poliittisten taistelulaulujen esittäminen valkokankaalla elokuvan keinoin säväyttää aivan samoin kuin samaisen musiikin kuuntelu nauhalta tai levyltä. Onhan se somaa ja veikeää, miten nuoret ihmiset hoilasivat kurkku suorana ja silmät palaen poliittisia taistelulauluja.
Tämän päivän nuorisolta lienee turha odottaa vastaavanlaista antaumuksellisuutta ja omistautumista asialleen -- ehkä turkistarhauksen vastustajia ja graffitien töhrijöitä lukuunottamatta. Mutta hekin iskevät pimeässä salaa. Poliittisen laululiikkeen edustajat eivät häpeilleet näyttää kasvojaan. He julistivat sanomaansa niin, että kaikki varmasti näkivät ja kuulivat. Eivätkä kaikki ujostele menneisyyttään vieläkään, kuten Aaltosen elokuva osoittaa.
Elokuva tulee tarpeeseen. Suomeen on ehtinyt kasvaa kolmessa vuosikymmenessä kokonainen sukupolvi, jolla on vain kalpea aavistus 1970-luvun poliittisesta todellisuudesta ja siitä, mitä kaikkea silloin tapahtui. Aulikki Oksanen, elokuvan nimisävelmän esittäjä, ja Sinikka Sokka muistetaan ehkä vanhoista tv:n arkistopätkistä, mutta vallankumoushömpötyksessä oli mukana monia muitakin tähtiä, esimerkiksi Hector, jota 12--75-vuotiaat suomalaiset kuuntelevat yhtä antaumuksella. Ensi lauantaina 40-vuotiskiertueellaan Ouluun tuleva Heikki Harma kuului myös tiedostavaan taiteilijanuorisoon, joka ei pelännyt lausua ääneen poliittisia mielipiteitään.
Vanhat agitaatiolaulut herättävät nostalgisia tuntoja ja kuulostavat julistavuudessaan huvittavilta tänään myös niistä, joilla on omakohtaisia, ehkä katkeriakin muistikuvia noilta ajoilta. Miten jotkut saattoivat olla niin naiiveja ja uskoa sokeasti, että kaikki hyvä tuli idästä ja paha lännestä ja levittää tuota laulavan vallankumouksen perussanomaa?
Voittajien on helppo hymyillä tänään ja suhtautua naureskellen ja hyväntahtoisesti 1970-luvun nuorison vallankumoustoilailuihin. Ideologioiden taistelu päättyi reaalikommunismin ja Neuvostoliiton romahdukseen, mutta 1970-luvulla monet pitivät varmana, että sosialistinen järjestelmä leviäisi ennen pitkää koko maailmaan. Jopa Urho Kekkonen jätti jälkeensä dokumentin, jossa hän kertoi uskovansa sosialismin voittoon.
Vanhoista taistelulauluista rapisee kuitenkin romantiikka, jos ne yhdistetään aikansa poliittiseen todellisuuteen. Niitä ei hoilattu vain illan viihdykkeeksi. Niiden toinen ja tärkeämpi tarkoitus oli muokata mielialoja ja levittää vallankumouksen ideologiaa Suomeen ja saada ihmiset tiedostamaan. Taitelijat toimivat etujoukkoina, jotka näyttivät esimerkkiä kansalle. Laulu oli keino muuttaa maailmaa sosialismin hyväksi.
Kenen joukoissa seisot ja kenen lippu kannat? Laulun kysymystä penättiin kovissa poliittisissa väittelyissä myös työpaikoilla, yliopistoissa, kapakoissa ja illanistujaisissa sekä myös monissa toimituksissa. Auta armias, jos joku ei ollut tiedostava. Vähättely ja mollaus oli kamalaa.
Vasemmistoliiton johdosta henkisen painostuksen takia eronnut Suvi-Anne Siimes on saanut maistaa samaa lääkettä taistolaisten syöttämänä. Luultavasti Siimeksen annos oli vain paljon pienempi kuin mitä laulavan vallankumouksen aikana tarjoiltiin eri puolilla. Vallankumousromantiikka muuttui totiseksi touhuksi Metalliliiton lakon aikana 1971, kun tiedostava nuoriso lähti lakkolaisten kanssa barrikadeille aiheuttamaan yhteiskunnallisia häiriöitä. Taustalla veteli lankoja Neuvostoliiton silloinen Helsingin-suurlähettiläs, jonka presidentti Kekkonen karkotti sittemmin Suomesta sopimattoman käytöksen takia.
Vallankumous on aina käyttänyt hyväksi hyväntahtoisia hölmöjä tarkoitusperiensä ajamisessa. Suomessa tuo osa lankesi 1970-luvulla taitelijoille, jotka Aaltosen elokuvassa esiintyvät -- ja monille muille, joiden rooli on autuaasti unohtunut. He selittävät silloista toimintaansa muun muassa nuoruuden hairahduksilla, tietämättömyydellä ja joukon mukana menemisellä.
Olipa motiivi mikä hyvänsä, laulavan vallankumouksen tekijöille oli yhteistä realismin puute ja täydellinen poliittinen sokeus. Toivottavasti Aaltosen elokuva ei käynnistä uutta sokeuden aikaa, kritiikitöntä vallankumouslaulujen ihannointia. Kumouslaulut ja -laulajat kun vaikuttavat tänään poliittisesta kontekstista irrotettuina niin ihastuttavilta, että vaara on olemassa.
Erkki Tuomiojan päätös myydä perintönä samaansa UPM:n osakkeet protestina irtisanomisille on saanut aikaan valtavan närkästyksen aallon. Häntä on haukuttu populistiksi ja hänelle on opetettu julkisuudessa kapitalismin lakeja. Miksi moinen kohkaus? Eikö ulkoministeri saakaan noudattaa samaisia kapitalismin pelisääntöjä ja tehdä rahoillaan, mitä lystää?