Kalevan apinalaatikkoon ilmestyi tänään uusi nimi: Markku Mantila, päätoimittaja. Apinalaatikko on toimittajien omaa kieltä ja tarkoittaa palstaa, jossa kerrotaan lehden vastuullisten tekijöiden nimet.
Kun Mantila kuusi vuotta, kaksi kuukautta ja risat sitten astui Vaasassa ilmestyvän Pohjalainen-lehden päätoimittajaksi, hän ei tuntenut Vaasaa eikä Vaasa häntä, kuten hän viimeisessä kolumnissaan Pohjalaisessa kirjoittaa. Voisi kuvitella, että tunnelma on nyt hieman samanlainen: hän ei tunne Oulua eikä Oulu häntä.
Hätä ei ole tämän näköinen. Kun vastaava tovi Oulussa on vierähtänyt, eiköhän Markku Mantila tunne Oulun ja Oulu hänet; kumpikin sekä hyvässä että pahassa.
Mantila tunnetaan eläväiseksi ja uteliaaksi. Diplomaattina hän on katsellut maailmaa muustakin kuin lapsuuden Peräseinäjoen ja aikuisuuden Vaasan vinkkelistä.
Jos perusmyönteisenä ihmisenä tunnettu Mantila tuli hyvin toimeen peruskielteisten turkulaisten kanssa, jotka puhuvat hyvistäkin asioista käyttäen kielteisiä sanankäänteitä, sekä ui hyvin pohjalaisen jääräpäisyyden ja Vaasan kaksikielisyyden ristiaallokossa, eiköhän hän pärjää näilläkin lakeuksilla.
Hyväntuulisuus lyö leimansa Markku Mantilaan. Se säteilee koko siihen ympäristöön, missä hän vaikuttaa. Kun hän onnistuu, silmät säihkyvät ja kasvot loistavat. Koko olemus viestii onnistumista.
Toimittajana Mantilaa pidetään ammattinsa taitavana ja ryhmätyöhön kykenevänä. Ulospäin vaikuttaa siltä, että hän on nauttinut siitä solistin roolista, joka hänellä on ollut kolumneja kirjoittavana päätoimittajana.
Mantila teki sivuloikan diplomatian saralle, kunnes palasi takaisin lehden tekoon. Kun hän lähti ulkoministeriön leipiin, työtoverit arvelivat, että hän pärjää niissäkin hommissa. Sosiaalinen kun on luonteeltaan, kaikki mahdollisuudet menestymiseen olivat olemassa. Mutta Mantila päätti toisin. Kun tarjoutui tilaisuus edetä toimittajan uralla, hän tarttui siihen.
Syrjähypystä diplomaatin tielle on ollut pelkästään hyötyä. Ilmiselvästi hän on jatkuvasti ollut hyvin informoitu ulkomaanasioista.
Aika Pohjalaisessa ei ollut helppo. Lehden levikki jatkoi laskuaan. Kun Markku Mantila otti vastaan päätoimittajuuden, ympärillä vallitsi vielä iänikuinen kissa-hiiri-leikki Seinäjoella ilmestyvän Ilkka-lehden kanssa. Mantila sai edellisten päätoimittajien jäljiltä perinnöksi vaikeita henkilösuhteita, jotka varjostivat myös hänen aikaansa.
Vuodet Pohjalaisessa toimivat Mantilalle oivana Siperian kouluna vaativampiin tehtäviin. Mantila on kestänyt paineet ja seisonut joukkojensa tukena tiukoissa paikoissa. Joskus on ammuttu yli, mutta tappion tieltä on osattu peruuttaa takaisin, jos tarve on vaatinut.
Mantilaa pidetään muutosjohtajana, muutoksen moottorina. Hän innostuu uusista asioista ja osaa innostaa muita. Joskus hän on kuitenkin niin hätäinen, että asioita joudutaan paikkaamaan jälkeenpäin. Mantila kuuntelee muita, vähintäänkin vaihtelevasti. Mutta sen, minkä hän päättää viedä toteutukseen asti, hän myös vie.
Mantilalla on kykyä sanoa, että asia on näin. Jos joku todistaa hyvin perustellusti, että asia ei olekaan niin kuin Mantila sanoo, tämä tuumii hetken ja toteaa sitten, että asiahan on juuri niin kuin sanoin eli juuri niin kuin tämä herra tai rouva tässä äsken todisti. Hän osaa kääntää takkinsa niin taitavasti, etteivät kaikki edes huomaa.
Pitkään Pohjalaisessa työskennelleet pitävät Mantilaa vuosikymmenten parhaana päätoimittajana. Mutta, ettei tämä tulisi liian ylpeäksi, pyydetään lehteen panemaan, että Mantila on yksi parhaimpien joukossa.
Pohjalaisen toimitusjohtaja sanoi Markku Mantilan läksiäistilaisuudessa pitämässään puheessa, että kun Mantila nyt vaihtaa taloa, hänen kannattaisi karsia tai ainakin vaihtaa noin 90 prosenttia vitseistään.
Huumori on Mantilan tavaramerkki ja tärkeä polttoaine. Se tekee hänestä erinomaisen seuraihmisen. Juttuvarasto on kuulemma ehtymätön.
Silti Mantilan ei tarvitse olla kaiken keskipisteenä. Hän osaa kuunnella. Ja se, mikä vanhoja alan ammattilaisia lämmittää, hän antaa työmiehen tehdä hommansa eikä häiritse turhanpäiväisyyksillä muiden työntekoa.