Viro viettää tänä viikonloppuna itsenäisyytensä 90-vuotisjuhlaa. Maan asema on nyt vakaampi kuin koskaan ennen. Suomen ja Viron suhde on viime vuosina yhä tiivistynyt mutta myös arkipäiväistynyt.
Itsenäisen Viron taival alkoi viime vuosisadalla vain muutamia kuukausia itsenäistä Suomea myöhemmin. Helppo ei alku ollut Virossakaan. Heti helmikuun 24. päivänä 1918 annetun itsenäisyysjulistuksen jälkeen Saksan keisarikunta miehitti maan. Kun Saksa romahti, Viroon hyökkäsi Neuvosto-Venäjä. Seurasi vapaussota, jossa Viro brittilaivaston ja pohjoismaisten vapaaehtoisten tuella lopulta työnsi tunkeutujat rajan taakse.
Ennen toista maailmansotaa Viro häilyi demokratian ja autoritaarisen hallinnon välillä, mutta aineellinen kehitys oli suotuisaa. Uusi maailmansota merkitsi Virolle kuitenkin katastrofia. Maa valitsi toisen tien kuin Suomi, antoi puna-armeijan tulla sisään ja joutui lopulta Neuvostoliiton miehittämäksi puolen vuosisadan ajaksi.
Ei ole liioiteltua väittää, että koko Viron kansakunnan olemassaolo oli uhattuna neuvostokaudella. Ahdingossa virolaisten parhaat puolet kuitenkin tulivat esiin. Valoa näyttämään nousi joukko vahvoja kulttuurihahmoja. Heillä oli suuri ansio siihen, etteivät virolaiset menettäneet toivoaan. Kansa pystyi säilyttämään identiteettinsä, kielensä ja uskonsa tulevaisuuteen.
Noina vuosina moni tavallinen suomalainen pyrki eri tavoin tukemaan sukulaiskansaa. Virallinen Suomi sen sijaan oli hiljaa tavalla, joka ehkä oli valtioviisas muttei silti kovin kunniakas.
Elokuussa 1991 tapahtuneen Moskovan vallan päättymisen jälkeen Viron nopeaa kehitystä on hämmästelty kaikkialla. Maa on noudattanut ääriliberaalia talouspolitiikkaa, joka etenkin aluksi tuomittiin ulkomaailmassa vääräksi ja armottomaksi. Ei tuon politiikan toteutus ole kaikkia asukkaita pehmeästi kohdellutkaan.
Voi kuitenkin arvioida, että talouden laaja vapautus oli sosialismin raunioista nousevan maan kannalta viisas, ehkä ainoa mahdollinen ratkaisu. Ei Viro olisi voinut vuonna 1991 tehdä päätöstä ryhtyä saman tien pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi.
Oli valittava toinen strategia, vaikka se merkitsi myös häviäjien joukon syntymistä. Toisenlaisen valinnan tuloksena tuo joukko voisi nyt olla vielä suurempi. Vaurastuvan maan velvollisuus on nyt hoitaa noiden ihmisten asema kuntoon.
Maantieteelleen Viro ei voi mitään: Venäjä on ja pysyy naapurina, eikä Viron ja Venäjän välille ole syntynyt hyvää suhdetta yli puolitoista vuosikymmentä teiden erkanemisen jälkeenkään. Silti Viron asema maailmassa on nyt varsin vakaa. EU:n ja Naton jäsenyys ovat tuoneet Virolle ulkopoliittisen perusturvan, jota ilman Moskovan olisi paljon helpompi ahdistella pientä naapuriaan. Venäjä-suhteeseen liittyy myös toinen haava: se, ettei Viro edelleenkään ole pystynyt hoitamaan tyydyttävään kuntoon venäjänkielisen vähemmistönsä asioita. Sen paljasti viimekeväinen raju mellakointi Tallinnassa.
Viron pitkän jakson haasteisiin kuuluu sekin, miten virolaiset selviävät, kun maan pitää edullisten kustannusten sijasta pärjätä globaalissa kilvassa muilla vahvuuksilla. Tuo aika alkaa jo olla käsillä.
Suomen ja Viron suhde on viime vuosina muuttunut. Auttaja--autettava-asetelma on lauennut, ja tilalle on tullut arkinen yhteydenpito kaupassa, matkailussa ja työmarkkinoilla sekä yhteistyö EU:n sisällä. Voi jopa arvioida, että suomalaisten tunneside Viroon on heikentynyt. Sitä voi kuitenkin pitää normaalina kehityksenä. Jos tarve tulee, molemmin puolin tiedetään, että ystävä on lähellä.