Arkkipiispa Jukka Paarma, 63, on ollut virassaan kohta kahdeksan vuotta. Se on vain runsas sadasosa siitä ajasta, jonka hänen kotikaupunkinsa Turun tuomiokirkko on seissyt paikallaan. Kahdeksassakin vuodessa ovat muutoksia silti kokeneet sekä Suomi että Suomen evankelis-luterilainen kirkko. Ehkä arkkipiispakin.
Nykyisen virkakautensa myönteisiin asioihin Paarma summaa kirkon julkisen aseman vahvistumisen. Kansalaisten luottamus evankelis-luterilaiseen kirkkoon on vahva, lujempi kuin koskaan aikaisemmin:
"Vähintään kaksi kolmasosaa kansalaisista pitää kirkkoa luotettava, rehellisenä ja köyhien ystävänä. Minusta se on aika hyvä tulos", hän viittaa tutkimustietoon. Luvussa näkyvät Paarman käsityksen mukaan kirkon diakonia- ja yhteiskunnallisen työn tulokset.
Omasta vastuualueestaan Paarma nostaa esiin evankelis-luterilaisen kirkon yhteyksien vahvistumisen edelleen: uusia suhteita ja sopimuksia on solmittu sekä kotimaassa että ulkomailla. Erikseen hän mainitsee, kuinka hänet kutsuttiin vuosi sitten puhumaan helluntaiherätyksen kesäkonferenssiin, ensimmäisenä Suomen luterilaisena arkkipiispana.
Kampanjoita kaihdetaan
Sitten on se kielteinen kehitys: kirkon jäsenyysluvut ovat Paarman virkakaudella laskeneet parilla prosenttiyksiköllä. Alamäki toki alkoi paljon aikaisemmin. Vuonna 1970 Suomen väestöstä 95 prosenttia kuului evankelis-luterilaiseen kirkkoon, vuonna 1980 noin 90 prosenttia. Viime vuoden lopussa lukema oli 83,1.
Paarma myöntää, että pitkän jakson suunta on selvä.
"Uskonnollisuuden muutos ja yleinen maallistuminen näyttävät johtajan siihen, että kehitys jatkuu", hän pohtii kotinsa työhuoneessa Turun Agricolankadulla.
Paarman mukaan prosenttiluvun lasku kielii siitä, että ihmiset eivät pidä kirkkoa itselleen niin tärkeänä kuin ennen.
Mitään yksittäistä keinoa ei hänellä ole antaa kehityksen kääntämiseen. Erilaisia julkisuuskampanjoitakin on kokeiltu, viimeksi Helsingissä.
"Yksittäisillä asioilla tai kampanjoilla tätä kysymystä ei voida ratkaista. Osa ihmisistä vierastaa hyvin vahvasti moderneja kampanjoita, joissa kirkko käyttää nykyaikaisen mainonnan keinoja - vaikka ne toisiin purevatkin."
Musiikki kohdallaan?
Erityisesti Paarma - kuten moni kirkon päättäjä - kiinnittää huomiota nuoriin aikuisiin. Kirkon toiminta tuntuu vastaavan heikoimmin tämän ryhmän odotuksiin ja sen muuttuneeseen uskonnollisuuteen.
"Siksi pitää miettiä, mitä voisimme tarjota nimenomaan tälle ikäluokalle. Paljon on tehty satsauksia esimerkiksi parisuhdetyöhön."
"Mutta kaiken kaikkiaan kirkon vastaus voi olla oman tehtävän entistä parempi suorittaminen. Emmehän voi kirkon perussanomaa tai -tehtävää oikeastaan yhtään piirua muuttaa siitä, mitä se on ollut vanhastaan."
Silti pitää uudistaa niitä tapoja, joilla ihmisiä lähestytään. Paarman mukaan kirkon on uskallettava olla sekä hyvin konservatiivinen että hyvin vapaamielinen.
Hän ottaa esimerkiksi musiikin. "Meidän pitää ottaa rohkeasti kansalaisten musiikkitottumukset huomioon ja vastata siihen tarpeeseen."
Toinen asia koskee Paarman mukaan erityisesti pappeja. "Aika paljon käytämme kieltä, joka on vanhaa ja joka ei osu ihmisten maailmaan", hän arvioi.
Mutta voiko monta vuosikymmentä samaan tyyliin saarnannutta pappia saada tai vaatia uudistamaan puhetapaansa?
"Kyllä koulutusta voi yrittää. Kyllä vanha koirakin jotakin oppii", Paarma hymähtää.
Tämä ongelma on silti vain osa sitä kysymystä, kuinka lähellä kirkon työntekijä on kansaa. "Työntekijät eivät saa ghettoutua omaan joukkoonsa vaan heidän pitäisi elää seurakunnan keskellä, tavata tavallisia ihmisiä. Siihen meillä on hyvät keinot, jos vain osaamme niitä käyttää."
Paarma muistuttaa, kuinka laajan kontaktipinnan kirkko saa edelleen suomalaisiin toimitustensa kanssa. Edelleenkin 98 prosenttia kansasta haudataan kirkollisin menoin. Nuorison kohdalla vastaavanlainen kontaktipinta on rippikoulu.
Jos kirkon pitäisi kyetä valitsemaan työmuotoihinsa sopiva määrä vanhaa ja uutta, niin vielä vaikeampaa lienee tasapainoilu opillisissa ratkaisuissa. Jos osa lähtee kirkosta, koska heille sen sanomalla ei ole merkitystä, osa tekee saman ratkaisun, koska sanomalla on merkitystä. Heidän mielestään oppi vain ei ole kohdallaan. Vaikeaksi asian tekee se, että osalle lähtijöistä kirkko on liian vanhoillinen, ja toiselle, vähän pienemmälle joukolle liian salliva.
Mihin siinä sitten kumartaa?
"Minusta ainoa mahdollinen tapa on, että kirkon johdolla ja päättäjillä on selkeä näkemys oikeasta linjasta ja kuljetaan rohkeasti sitä myöten kumartelematta oikealle tai vasemmalle", Paarma sanoo painokkaasti.
"Silloin ei myöskään voida kysellä sitä, mitä kansan enemmistö tai vähemmistö ajattelevat. Kirkon on joskus uskallettava olla toisella kannalla kuin mikä on yleinen mielipide ja sanoa niin kuin profeetat aikanaan: nyt mennään väärään suuntaan."
Jumalallinen säätämys
Naisten pääsy pappisvirkaan hyväksyttiin kirkolliskokouksessa 20 vuotta sitten, mutta kiistely asiasta jatkuu yhä. Ensi viikolla ongelman hoito on taas piispainkokouksen pöydällä. Joko riidat viimeinkin saadaan pois päiväjärjestyksestä?
"En näe sellaista, lähiaikoina. Kirkon ja herätysliikkeiden historia osoittaa, että kun tämäntyyppisistä asioista tulee kiistaa, ihmiset pitävät tiukasti kiinni kannoistaan", arkkipiispa arvelee.
Toinenkin suuri, riitoja lupaava pilvi on noussut taivaalle. Ruotsin kirkko hyväksyi viime vuonna kaavan samaa sukupuolta olevien parien siunaamiseksi. Suomen kirkolliskokouksessa tällainen aloite kaatui - samoin kuin aloite, että parisuhteensa rekisteröineet homot tai lesbot eivät voisi toimia kirkon viroissa.
Suhtautumista sukupuolisiin vähemmistöihin mietitään nyt Suomen piispainkokouksen alaisuudessa. "Kysymys on suuressa osassa kristikuntaa polttava", Paarma muistuttaa.
Hänen mukaansa Suomen kirkko vetää asiassa linjansa perusteellisen teologisen, juridisen ja ekumeenisen selvityksen jälkeen.
"Itse olen kaikissa vaiheissa sanonut, että kristilliseltä ja kirkolliselta kannalta rekisteröityä parisuhdetta ei tule verrata avioliittoon, joka on jumalallinen säätämys. Sille on kirkossa kautta aikojen annettu erityinen arvo."
Israel on nyt politiikkaa
Toisin kuin yleisesti luullaan arkkipiispa on vain Turun hiippakunnan esipaimen eikä esimerkiksi muiden piispojen esimies. Silti arkkipiispasta käytetään latinankielistä ilmausta primus inter pares - ensimmäinen vertaistensa joukossa. Kirkon näkyvimmäksi kasvoksi arkkipiispa nousee jo siksi, että hän johtaa kirkolliskokousta, piispainkokousta, kirkkohallitusta ja esimerkiksi kirkon ulkoasiainneuvostoa.
Paarma on oikea piispa vastaamaan siihenkin, mikä on Suomen kirkon suhde Israeliin. Kouluissa ja kirkoissa on opittu, että israelilaiset ovat Jumalan valittua kansaa. Siksi moni Israelin ystävä Suomessa ihmettelee, miksi kirkko ei Lähi-idän kiistoissa ota kantaa Israelin puolesta.
Paarmalla on asiaan suora selitys: Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei sekaannu politiikkaan.
"Kirkon pitää suhtautua Israelin valtioon niin kuin muihinkin valtioihin. Israelilla on samanlaiset oikeudet ja velvollisuudet."
Vanhaa raamatullista käsitystä Israelin kansasta Jumalan omaisuuskansana ei Paarman mukaan pidä soveltaa nykyisen modernin Israelin valtion politiikkaan.
Hän toteaa, että Israelin kansaa Suomen kirkoissa kyllä muistetaan: "Meillähän on kirkkorukous, jossa rukoilemme Israelin kansan puolesta ja pyydämme, että kristillinen evankeliumi saisi sen saavuttaa."
Suomalaiset Israelin ystävät ovat Paarman mukaan aika kiivasta joukkoa näkemyksissään. "Siinä on se ongelma, että Vanhan testamentin Israeliin liittyvät lupaukset sovelletaan varsin kritiikittömästi moderniin Israelin valtioon ja sen politiikkaan. Se on väärää Raamatun käyttöä."