On se komea.
Se seisoo hievahtamatta ja mittailee tulijoita katseellaan. Sillä on mustat nappisilmät, kiiltävän ruskea turkki ja panta kaulassaan. Olemus on kunnioitusta herättävä, melkein pelottava. Lehmä numero 410 eli Tanja on noin 500 kiloinen ja rodultaan Ayrshire.
Ollaan Tuija ja Urpo Heikkisen lehmätilalla Kempeleen ja Tyrnävän rajamailla. Heikkisillä on 55 lehmää ja huippumoderni pihattonavetta.
Heikkisten pihatossa katto on korkealla. Suuri navetta on jaettu porteilla osastoiksi.
"Lehmille on makuuhuone, työhuone ja ruokailutilat", Tuija Heikkinen selittää ja esittelee makuulavereita, lypsyhuonetta ja ruokailukaukaloita.
Lehmä saa kulkea pihatossa vapaasti ja jaloitella mielin määrin. Ovet ovat auki yötä päivää. Kaulapantojen tunnisteiden avulla tietokone rekisteröi jokaisen lehmän lypsyt, syönnit ja kulkemiset. Älyportit ja paluunestoportit varmistavat, että lehmät käyvät sopivin väliajoin lypsyllä ja syömässä.
"Tipsu tosin oppi avaamaan paluunestoportin väärältä puolelta", Tuija Heikkinen nauraa.
Heikkisten pihatossa lypsämisestä huolehtii lypsyrobotti. Nytkin lypsylle on asettunut yksi nelijalkainen
- ehkä Oili tai Onnetar.
Lehmä käy lypsyllä oman tarpeensa mukaan; keskimäärin kolme kertaa päivässä, mutta laiskimmille yksilöille riittää kaksi lypsyä päivässä.
Robotti tarkkailee maidon määrää, laatua ja väriä. Jos maidossa on pientäkin muutosta, lypsyrobotti lypsää maidon erilleen. Tietokonejärjestelmä lähettää löydöksestä Heikkisten kännykkään tekstiviestin. Maidon laatu on hyvä indikaattori, sillä sairaudet näkyvät yleensä ensimmäiseksi maidossa. Lehmien utareiden terveys tarkistetaan yhä käsin.
Linnuntietä reilun viiden kilometrin päässä Limingan, Tyrnävän ja Kempeleen rajalla levittäytyy Olli Lehtikankaan ja Marjatta Alaraappanan 42 lehmän lypsykarjatila.
Lehmäkuvioiseen t-paitaan pukeutunut Kaisa Alaraappana, 3, pesee navetassa tottunein ottein lypsyrättejä, lakaisee lattiaa ja rimpuilee siskojensa Annan, 7, ja Fannin, 5, kanssa karsinoiden puolissa. Ville-pikkuveli, 1, leikkii äidin kanssa sisällä.
Kaisa on pesunkestävä lehmityttö. Vauvana hän nukkui päiväunensa vaunuissa navetassa ja tottui lehmien ammuntaan.
"En ole koskaan pelännyt lehmiä", Kaisa sanoo ja nauraa hassulle kysymykselle.
Lehtikankaan parsinavetta on nyt puolenpäivän nurkilla lähes tyhjillään, sillä toukokuusta syyskuuhun karja viettää parsinavetassa vain viitisen tuntia vuorokaudesta. Muun ajan lehmät saavat märehtiä laitumella.
Lehtikankaan tilalla ihminen tekee työn, jonka Heikkisillä hoitaa robotti. Lehmät lypsetään kaksi kertaa vuorokaudessa. "Tulemme aamulypsylle viiden maissa, ja lypsyyn kuluu kaikkineen noin kaksi ja puoli tuntia", Olli Lehtikangas kertoo.
Sen jälkeen kuusihenkinen perhe kokoontuu aamupuurolle. Päivän toinen lypsy on vuorossa neljän maissa.
Parsinavetassa ihmisen ja lehmän fyysinen kosketus on luonnollista, sillä lypsimet kiinnitetään aina käsin. Maidosta otetaan alkusuihku, josta selviää maidon laatu. Samalla utareiden terveys tulee tarkastettua. Maito lypsetään suoraan suureen tankkiin, jonka maitoauto käy tyhjentämässä joka toinen päivä.
Eläinsuojeluyhdistykset ovat puhuneet kuuluvasti pihattomallisen navetan puolesta. Talvisin parsinavettojen lehmät seisovat kaulasta kytkettyinä betonialustalla eivätkä pääse liikkumaan vapaasti. Animalian mukaan toimettomuus aiheuttaa lehmälle stressiä, jonka oireena lehmä alkaa pyöritellä kaavamaisesti kieltään.
"Lehmä on laumaeläin. Se kärsii yksin, ammuu ja huutelee muiden eläinten perään. Se haluaisi hyppiä ja tutkia, mutta ei mahdu ahtaassa karsinassaan", sanoo Animalian tiedottaja Eeva Suhonen.
Urpo ja Tuija Heikkisen sekä Olli Lehtikankaan mukaan asia ei ole niin yksioikoinen. Molemmissa navettamalleissa on puolensa.
"Todella hyviä parsinavettojakin on runsaasti", Heikkiset toteavat pihattonavettansa yläparvella.
Olli Lehtikangas korostaa, että lehmät voivat olla hyvin onnellisia vanhassa navetassa tai tyytymättömiä huippumodernissa navetassa. "Lehmän hyvinvointi on kiinni sen hoitajasta. Olosuhteet antavat toki edellytykset hyvinvoinnille, mutta hyvällä hoitajalla ei ole koskaan huonoa navettaa. Kone ei korvaa ihmistä."
Lehtikankaan parsinavetassa - kuten lähes jokaisessa uudessa navetassa - betonin päällä on kuminen rouhepatja, joka pehmentää lehmien askellusta.
Kaikesta näkee, että Olli Lehtikankaalle on kunnia-asia olla se hyvä hoitaja.
TutkijaSatu Raussi Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksesta kannattaa navettamalleista ensisijaisesti pihattoa, sillä tutkimusten mukaan vapaa liikkuminen on lehmälle hyvin tärkeää.
"Lehmälle tulee nopeasti liikkumisen patouma, jos se ei pääse liikkeelle. Joka kevät näkee juoksevia ja hyppiviä lehmiä, kun parsinavettojen lehmät lasketaan laitumelle."
Raussi on Lehtikankaan kanssa samaa mieltä siitä, että hoitajan panos ratkaisee lehmän hyvinvoinnin. "Kun hoitaja tuntee lehmänsä, hän voi vaikkapa sijoittaa hyvät kaverukset parsinavetassa vierekkäin."
Raussi korostaa, ettei tuomitse parsinavettaa. "Sellainenkin voi olla erittäin hyvä, ja joihinkin uusiin parsinavettoihin on rakennettu lehmien talvijaloittelupaikka."
Hän muistuttaa, että pihatonkin ylläpidossa on haasteensa, sillä lehmillä on hyvin tarkka keskinäinen arvojärjestys, jota ihmisen on syytä kunnioittaa. "Liian pienissä tiloissa alempiarvoinen lehmä ei pääse aina väistämään ylempiarvoista ja voi syntyä kahnauksia", hän sanoo.
Lehtikankaan parsinavetta rakennettiin vuonna 2002 ja otettiin seuraavana vuonna käyttöön. Heikkisen pihatto on uusi sekin; vuonna 2002 rakennettu.
Kun Olli Lehtikangas ja Marjatta Alaraappana suunnittelivat vuosituhannen vaihteen jälkeen uuden navetan rakentamista, he päätyivät parsinavettaan karjan lukumäärän vuoksi.
"Parsinavetta vaatii runsaasti laidunhehtaareja, ja niitä meillä on. Parsinavetta oli myös halvempi rakentaa. Jos karjamme olisi suurempi, olisi pihatto hyvä ratkaisu", Olli Lehtikangas tuumii.
Laitumella häntiään huiskivat lehmät näyttävät oloihinsa tyytyväisiltä. Sarvipäinen Riski lähestyy isäntäänsä.
"Jotenkin noita sarvipäitä kunnioittaa aivan erityisellä tavalla", Lehtikangas toteaa ylpeänä.
Nupotus eli sarvien poistaminen on suomalaisilla karjatiloilla nykyisin enemmän sääntö kuin poikkeus. Sarvien aihiot poistetaan yleensä jo vasikkavaiheessa polttamalla. Animalian mukaan toimenpide on kivulias, mutta eläinsuojelusäädösten mukaan sen saa tehdä alle kuukauden ikäiselle vasikalle ilman kivunlievitystä.
Sarvien poistaminen helpottaa karjan käsittelyä ja vähentää sarvista aiheutuneiden vammojen määrää. Kun lehmältä katkaisee sarvet, se ikään kuin nöyrtyy. Lehmien väliset valtataistelut vähenevät.
Lehtikankaan tilalla muutama onnekas on silti saanut säilyttää komeat sarvensa.
Tuija ja Urpo Heikkinen myöntävät auliisti, että lehmiin kiintyy.
"Joskus liikaakin", Urpo Heikkinen toteaa ja katselee karjaansa. Vasikkakarsinassa makaa kippurassa pikkuinen Äijä-vasikka, jota Urpo Heikkinen puhuttelee hellästi.
"Äijä oli orpona, kun sen emo joutui teuraalle. Kävi sääliksi, kun Äijä puski ja huuteli emonsa perään. Mietitytti, miten se selviää", hän toteaa.
Hontelo Äijä näyttää liikuttavalta. Urpo ja Tuija Heikkinen ruokkivat sitä tuttipullolla muutaman kerran päivässä.
Kerran pariskunta lähti lomalle ja oppisopimuskoulutettava jäi huolehtimaan lehmistä. Pian Urpo Heikkinen sai kotoa suru-uutisia: yksi sympaattisimmista lehmistä, vanha rouva Hintriikka, oli loukannut jalkansa, ja se oli jouduttu lopettamaan. Vaimolleen Urpo Heikkinen uskalsi kertoa murheelliset uutiset vasta loman viimeisenä päivänä.
"Hän tiesi, ettei itkemisestäni olisi tullut loppua". Tuija Heikkinen kertoo.
Alaraappanan sisarusten lempilehmä on nimeltään Suosikki. "Se on ihana ja kiltti eikä potki, kun lypsän sitä", sanoo Fanni Alaraappana.
Olli Lehtikankaalla ei ole suosikkilehmää. Hän ei halua kiintyä karjaansa liikaa, sillä muuten lehmän teuraalle saattaminen olisi liian raskasta.
Kauas ollaan tultu niistä ajoista, kun maatilan emäntä kantoi lypsyjakkaran laitumelle ja huuteli Mansikin lypsylle.
Maatalouden mullistus alkoi toisen maailmansodan jälkeen, kun rakennemuutos ravisteli suomalaista elinkeinoelämää. Munien, maidon ja lihan kysyntä kasvoi, ja voiton tavoittelu ajoi tilalliset tehostamaan tuotantoaan.
"Eläimen, ihmisen ja luonnon symbioosi katosi", sanoo Animalian Eeva Suhonen.
Suhosen mukaan lehmän hyvinvointi jäi tuotantovaatimusten taistelussa toisarvoiseksi seikaksi. Lehmästä tuli maitokone. "Jatkuva tuottavuuden tavoittelu ajaa tuottajat ahtaalle", Suhonen toteaa.
Lehmien määrä Suomessa on viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana puolittunut, mutta samaan aikaan lehmät lypsävät yhä enemmän maitoa. Eletään jalostuksen ja tehotuotannon aikoja.
Vastasyntynyt Äijä-vasikka painaa nyt noin 40 kiloa, mutta se vahvistuu nopeasti ja painaa puolivuotiaana jo parisataa kiloa. Vuoden ikäisenä Äijän naaraspuoliset lajitoverit ovat sukukypsiä.
Aiemmin naarasnaudat astutettiin, mutta nyt lähes kaikki naudat keinosiemennetään. Keinosiemennys mahdollistaa jalostuksen, eli mahdollisimman hyvän perimän valitsemisen.
Jalostuksella on puolestapuhujansa mutta myös vastustajansa.
Satu Raussia surettaa lehmien lyhyt elinikä. Lehmä voisi elää parikymmentä vuotta, mutta suurin osa lypsylehmistä lopetetaan ennen viidennettä ikävuottaan, kun maidon tuotto ei ole enää kyllin tehokasta.
"Sanotaan että lehmän tuotoksen kasvulle ei näy huippua. Maalaisjärjelläkin tajuaa, että tehojalostuksella on vaikutusta lehmän eliniän lyhyyteen. Sorkka-, utare- ja hedelmällisyysongelmat vaivaavat lehmiä", Raussi suree.
Monen jalostetun mansikin utareet painavat niin paljon, että eläimille puetaan utareliivit. Jalostamalla luodut nautarodut lypsävät maitoa monikertaisesti vasikan tarvitseman määrän.
Satu Raussin mukaan lehmän päivään ei tahdo jäädä tarpeeksi lepohetkiä. Kun lehmä lypsää valtavia määriä, joutuu se myös käyttämään ison siivun päivästään syömiseen.
"Lehmä tarvitsee lepoa 12-14 tuntia vuorokaudessa", Raussi muistuttaa.
Rintaliivilehmät naurattavat monia, mutta Animalian Eeva Suhonen näkee liiveihin puetut märehtijät likimain irvokkaina.
"Ihmetyttää, kuinka pitkälle ihminen vie tuottavuuden", hän toteaa.
Heikkisten tilalla ei ole rintaliivilehmiä, sillä liiveihin puettu lehmä ei voi käyttää lypsyrobottia. "Lehmät voivat käydä lypsyllä niin usein, etteivät utareet ehdi muuttua liian painaviksi", Urpo Heikkinen sanoo.
Lehtikankaan lehmätkin saavat jolkotella laitumella utareet vapaina; tänään vain yhdellä lehmällä on utareliivit.
Vastasyntynyt vasikka erotetaan emostaan pian poikimisen jälkeen, ja niinpä Urpo ja Tuija Heikkinen ruokkivat Äijä-vasikkaa tuttipullolla. Eläinsuojeluasetus suosittaa, että emon ja vasikan olisi hyvä viettää yhdessä pari ensimmäistä päivää. Käytännössä suositus jää useimmissa navetoissa toteutumatta, sillä vieroittaminen on vaikeaa, jos kiintymyssuhde ehtii syntyä.
Heikkisen tilalla vasikka saa olla emonsa vierellä keskimäärin päivän. "Alkuun kokeilimme kahta ja kolmea päivää, mutta erottamisen jälkeen huuto oli niin mahdoton, että tiellä kulkijat luulivat, ettemme ruoki lehmiämme", Urpo Heikkinen naurahtaa.
"Lehmillä on samanlaiset äidinvaistot kuin ihmiselläkin", Tuija Heikkinen lisää.
Lehtikankaan tilalla emon annetaan nuolla vastasyntynyt vasikkansa. Noin puolen tunnin, korkeintaan kahden tunnin kuluttua vasikka siirretään vasikkakarsinaan muiden uusien tulokkaiden seuraan.
"Vasikalla on luontainen tarve imeä. Se hakee karsinassaan nisää ja saattaa imeä ihmisen sormea. Vasikka ei voi olla emonsa vierellä, sillä ihminen haluaa maksimoida maidontuotannon", toteaa Eeva Suhonen.
Suomalaisilla lypsytiloilla ei yleensä ole erillisiä poikimakarsinoita emoille ja vasikoille, vaan vasikat siirretään pian vasikoiden ryhmäkarsinoihin tai yksittäiskarsinoihin. Ryhmäkarsinat - jotka ovat käytössä Heikkisen ja Lehtikankaan tilalla - ovat vasikan kehitykselle hyväksi, sillä lehmä on ryhmäeläin.
Lypsykarjatilojen määrä on parin viime vuosikymmenen aikana laskenut rajusti. "Muutoksen huomaa siitä, että maitoauton ajoreitti ja aikataulu muuttuvat", Olli Lehtikangas virkkoo ja paimentaa lehmiään.
Hän on kasvanut maitotilalla Oulaisissa. Marjatta-vaimo löytyi maatalousnuorten toiminnan kautta. Nyt perhe asuu Marjatta Alaraappanan kotitilalla.
"Tyrnävällä on tällä hetkellä nelisenkymmentä lypsytilaa. Tässä meidän talon lähipiirissä on kahden kilometrin säteellä seitsemän lypsytilaa", Lehtikangas laskee.
Lehtikankaan vanhemmat ovat siirtyneet viljanviljelijöiksi, kuten nykyisin niin moni suomalaisista karjatilallisista. Vaikka Maajussille Morsian -tv-sarjan kaltaiset ilmiöt ovat nostattaneet pientä maaseutubuumia, katoaa maatiloja jatkuvasti. Osa tilallisista jättää elinkeinonsa täysin ja siirtyy muihin töihin. Osa jäähdyttelee ja antaa tilan kuolla hiljalleen, jos elinkeinolle ei löydy jatkajaa.
Lehtikankaat aikovat jatkaa karjanhoitoa vielä vuosia, kenties vuosikymmeniä. Ehkäpä Anna, Fanni, Kaisa tai Ville ottaa eräänä päivänä tilan hoitaakseen.
Nyt pienet lehmitytöt juoksevat navetan ja laitumen väliä. Urpo Heikkinen hoivaa muutamien kilometrien päässä Äijä-vasikkaansa. Puheet maitokoneista ja tuotantolaitoksista tuntuvat kaukaisilta.