Viime viikkoina on ollut paljon juttua lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Itse jouduin tahtomattani varhaislapsuudessani isäni hyväksikäyttämäksi. Seksuaalinen rajattomuus, -kommentointi ja -vähättely on jatkunut huumorin varjolla läpi elämän.
Joku aika sitten iltapäivälehdissä oli artikkeleita henkirikoksen uhriksi joutuneiden omaisten kokemuksista. Heistä moni koki, että vaikka murhasta tai taposta tuomittu oli saanut tuomion, kärsinyt ja sovittanut lain edessä tekonsa, omaisten elinkautinen tuomio ei pääty. Myös minä elän omaa elinkautista tuomiota edelleen, olen elänyt sitä jo yli 30 vuotta.
Osasin sanoittaa tapahtumat 20 vuotta myöhemmin. Näin ollen en osannut hakea apua, enkä puhua masennuksen ja ahdistuksen syystä sen oikealla nimellä. Voimakkaan ahdistuksen ja masennuksen lisäksi turvattomuus ja kuolemanhalu on vaivannut minua niin kauan kuin muistan. Kun hyväksikäytön muistikuvat vyöryivät mieleeni, oli jo myöhäistä hakea oikeutta. Rikokset olivat jo vanhentuneet.
Elinkautiseni on seuraavanlainen: hyväksikäyttö on rikkonut minut sekä henkisesti että fyysisesti. Minulla ei ollut lapsuudessa ketään aikuista, kuka olisi pitänyt puoliani, antanut turvaa tai huomannut hätääni ja pahaa oloa. Olen kasvanut pelon ja väkivallan keskellä. Kun ei ole lapsena voinut luottaa kehenkään, ei sen oppiminen aikuisena ole helppoa. Tämä näkyy kaikissa ihmissuhteissani vuoden kaikkina päivinä. Pelkään ihmisiä: jokainen vastaantulija, erityisesti miehet, ovat potentiaalisia väkivallantekijöitä.
Myös kroppa on lujilla. Jatkuva varuillaan olo ja pelko jumittaa lihakset. Kehoni on edelleen samanlaisessa hälytystilassa kuin lapsena. Heräilen läpi yön ja nukun koiranunta – keho muistaa, vaikka enää ei ole väkivallan uhkaa.
On myös lukemattomia ”pieniä” asioita, jotka muistuttavat elinkautisesta.
Oma huonouden tunne nostaa päätään töissä, harrastuksissa ja kotona. Uskaltaako puhua työkaverille tai ottaa yhteyttä ystävään, miten pitää puoliaan, miten arvostaa itseään, uskallanko luottaa puolisoon; joudunko hylätyksi, torjutuksi vai jäänkö tylysti huomiotta...
Olen käynyt tähän mennessä seitsemän vuotta terapiaa, mutta edelleen olen osaksi työkyvytön masennuksen ja ahdistuksen vuoksi. Trauma nostaa päätään, käsittelemättömänä se vaikuttaa psyykkiseen, sosiaaliseen ja fyysisen toimintakykyyn.
Hain jatkoa terapiaan, mutta se hylättiin ”katsotaan olevan saman sairauden jatkumo” -kriteerillä. Niin on! Tämä elinkautinen kun ei lähde kulumallakaan!
Kaleva (4.3.) kysyy auttaako rangaistusten koventaminen. Hyväksikäyttäjä on usein ihminen, joka ei tajua eikä ymmärrä tekevänsä mitään väärää. En usko, että oma isäni tulee koskaan ymmärtämään mitä hänen tekonsa ovat olleet ja kuinka kauaskantoisia seurauksia niistä on ollut.
Rangaistusten koventaminen auttaisi uhriksi joutuneita ja selviämisen kanssa kamppailevia, kokemukset saisivat oikeutta. Tarkoitan sitä, että saisimme edes yhteiskunnan taholta viestin, että kokemamme rikokset ovat rangaistavia tekoja, eikä niitä pidä vähätellä.
Riittävät korvaukset mahdollistaisivat traumaterapian saannin. Terapian käyminen on tähän asti maksanut minulle yli 6 000 euroa, vaikka Kela on ollut tukemassa sitä. Ilman Kelan tukea tarvitsisin kaksinkertaisen summan rahaa, että voisin jatkaa terapiaa omin kustannuksin ja ylläpitää hyvinvointiani niin, etteivät itsemurhan ajatukset pääse tekemään uutta pesää.
Sinulle tekstarin kirjoittaja ”Näinköhän” (Kaleva 4.3.) haluaisin sanoa, että kommenttisi on yksi lukuisista keinoista, joilla minua on vähätelty ja yritetty vaientaa. Ehkä tämä ”trendi” korostaa nyt sitä, että meidän vaiennettujen ja rikottujen ihmisten ääni on vihdoin saamassa oikeutuksen ja sen ansaitseman huomion. Toivon totisesti, ettei kenenkään viattoman lapsen tarvitsisi joutua samaan elinkautiseen!
Tahtomattaan tuomittu
Julkaisemme kirjoituksen
poikkeuksellisesti nimimerkillä.
Lue lisää lukijoiden mielipiteitä päivän Kalevasta!
Näin lähetät mielipidekirjoituksen Kalevaan.