Veljeni Leijonamieli on Astrid Lindgrenin rakastetuista kirjoista se, joka rikkoi lastenkirjallisuudessa kuolemaan liittyneitä tabuja ilmestyssään tasan 30 vuotta sitten, suuren öljykriisin turvattomuuteen päättyneenä vuonna 1973.
Se ei kuitenkaan liikkunut aikansa ruotsalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden arkirealistisessa, suorastaan naturalistisessa valtavirrassa, vaan puhui vertauskuvin. Samalla se loi koulussa opetetuista uskonnoista lähes riippumattoman kuolemanjälkeisen maailman.
Yleispätevyytensä Lindgrenin teksti todistaa taas. Oulun ensi-iltaviikolla päästään suoraan osoittamaan, missä kohdassa näytelmäksi sovitettua lastenkirjaa maailma juuri nyt menee. Muutenkin samojen öljykenttien suunnalla kuin Veljeni Leijonamielen alkuperäisenä ilmestymisvuotenakin.
Oulun ensi-illan viikolla maailmanpolitiikka kulkee reaaliajassa Lindgrenin sadun kanssa: Leijonamielen loppuratkaisussa diktaattorin vallan vertauskuvista lohikäärme Katla heitetään virtaan yhtä näyttävin ottein kuin Bagdadissa kaadetaan Saddamin jättiläispatsasta.
Maailmanvaltiaat käyttävät jopa samoja sanoja kuin tämän sadun henkilöt puhuessaan maailmankirjallisuudesta tutusta ikuisuusaiheesta, hyvän ja pahan taistelusta.
Olo on jälleen vakaa, kun hyvä voittaa pahan niin lastenteatterissa kuin maailman näyttämölläkin, vähintäänkin luvuin 2 - 0.
Kun katsoo Nukun pienehköksi osoittautuvalla mutta tehokkaasti hyödynnetyllä ns. isolla näyttämöllä taistelua diktaattorin kukistamiseksi, tuntee olevansa yhteiskunnallisessa, osallistuvassa ja ajatuksia herättävässä teatterissa.
Astrid Lindgrenin kirjoittaman sadun ja Oulun kaupunginteatterin ja sen monien avustajien toteuttaman hyvän ja pahan taistelun vilpittömyyden toki uskoo. Ristiriita syntyy, kun sitä pakostakin vertaa samanaikaiseen Irakin sotaan. Onhan maailmanpolitiikan näyttämöllä menossa tällä viikolla lähes sama esitys kuin lastenteatterifestivaaleilla.
Onnitella sopii siis ohjaaja Liisa Toivosta sekä hänen ammattilaisista ja nuorista teatterinharrastajista koottua työryhmäänsä harvinaisen ajankohtaisesta näytelmävalinnasta.
Käytetty teksti ei ole alunperin näytelmäksi kirjoitettu. Vaikutelma korostuu, kun Leijonan veljeksistä nuorempi, pelkojensa kanssa elämään oppivasta rammasta sankariksi kasvava Korppu (Timo Pesonen) toimii myös kertojana. Hänen ihaillun ja rakastetun isonveljensä Joonatanin roolissa näyttelee Kasperi Nordman.
Oulun kaupunginteatteri on tänä keväänä löytänyt pari tosi hyvää poikakaksikkoa näyttelijäkunnastaan. Kummassakin toinen osapuoli on juuri Timo Pesonen. Siinä missä näyttelijäkaksikko Timo Pesonen-Mikko Leskelä ruotsalaisen Mikael Niemen näytelmässä Vittulajänkältä esittää valloittavien maalaispoikien kasvutarinan, siinä yhtä valloittava kaksikko eli Pesonen-Nordman kasvaa toisen ruotsalaiskirjailijan myyttisessä Veljekset Leijonamielessä (mikä olisikin oikeastaan kattavampi ja oikeaoppisempi nimen suomennos) neuvokkaiksi nuoriksi ritareiksi, todellisiksi idoleiksi.
Nukun tiloihin on saatu tyylikkäästi pakattua yllättävän hyvin toimivia asioita. Kannattaa onnitella etenkin ajan ja paikan hengen pelkistetystä toteutuksesta. Siis yhteistyöstä, jota ovat tehneet ohjaajan kanssa valoa hyödyntävän ja sen myötä ajasta ja paikasta toiseen johdattelevan viitteellisen lavastuksen ja selkeän puvustuksen tekijät, musiikin, muun äänimaailman ja äänikulissien toteuttajat.
Ratkaisut selvästi myötäilevät sitä mielikuvaa, mille alkuperäisen visuaalisen ilmeen vakiinnutti kuvittaja Ilon Wikland Veljeni Leijonamieli -kirjan ilmestyessä.
Selkeyteen pyrkivä toteutus ei siis pyri uustulkitsemaan Astrid Lindgreniä vaan tekemään tämän näkemykselle oikeutta.
