Oikeus hyvään vanhuuteen, apuun ja hoivaan kuuluu ikäihmisten perusoikeuksiin, joiden toteuttamisesta yhteiskunta ei saa lipsua.
Vanhusten viikon teemana on ollut oikeus hyvään vanhuuteen. Jo se, että oikeutta hyvään vanhuuteen täytyy erityisesti korostaa, kertonee jotain nyky-Suomen elämänmenosta. Isoäidit ja -isät eivät enää kuulu perheeseen, kuten vielä muutama vuosikymmen sitten. Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskuntakin lähtee siitä, että ellei omin voimin tule toimeen, yhteiskunta auttaa. Perheellä ja suvulla ei ole velvollisuuksia.
Toisaalta vanhuuteen asennoidutaan kaavamaisesti. Ei huomata, että vanhuksiakin on monenlaisia. Vaikka keskuudessa on lukuisia ikäihmisiä, joiden ainoat omaiset ovat viranomaiset, on myös aktiivisia ja vireitä ikäihmisiä, jotka nauttivat elämästä, matkustamisesta, harrastuksista. Hyvin toimeentulevia vanhuksia on aikaisempaa enemmän. Vanhukset ovat myös terveempiä kuin ennen ja he elävät pitempään kuin ennen.
Suomen päättäjät tuskailevat, miten selviytyä vanhusväestön nopeasta lisääntymisestä. Vanhukset ovat siis vastuksia ja menoeriä, joita ilman yhteiskunnalla menisi oikein hyvin. Asenne on järkyttävä.
Vanhustenpäivän valtakunnallisessa pääjuhlassa Rovaniemellä päätoimittaja Tapani Ruokanen korosti, ettei ikääntyvän väestön kasvu ole vain ongelma, vaan myös merkittävä yhteiskunnallinen voimavara: merkitseehän se entistä suurempaa joukkoa kokeneita ja viisaita kansalaisia, joiden tiedot ja taidot ovat vielä hyvin tallella.
Suomalainen kulttuuri ei arvosta vanhuutta ja vanhuksia. Kiinassa ja muissa idän maissa johtajat ovat niin iäkkäitä, ettei heitä Suomessa enää työelämään kelpuutettaisi. Ei kelpaisi myöskään Yhdysvaltain keskuspankin 77-vuotias johtaja Alan Greenspan, joka talousarviot heiluttelevat maailman pörssikursseja.
Ihminen elää entistä pitempään, terveempänä ja aktiivisemmin. Vanhukset eivät ole homogeeninen ryhmä, joiden tarpeet voidaan tyydyttää yhdellä reseptillä. Joustoa ikäihmisten ratkaisuihin tarvitaan nykyistä enemmän. Eläkeuudistus on tästä hyvä esimerkki. Eläkkeelle voi jatkossa jäädä 63-vuotiaana, mutta työelämässä voi jatkaa aina 68-vuotiaaksi saakka.
Työelämän rakenteet ovat onneksi vähitellen muuttumassa entistä joustavammiksi kouluttautumis- ja vuorotteluvapaineen. Pienten koululaisten vanhemmat voivat tehdä lyhennettyä työvoimaa.
Vaikka vanhuusikäluokkien toimintakyky on paranemassa ja avuntarve vähenemässä, aktiivisesta vanhuksesta tulee kuitenkin jonain päivänä raihnainen vanhus. Se on elämän laki. Koska vanhukset haluavat elää omassa kodissa mahdollisimman pitkään, kotihoitoon on panostettava. Se tulee myös yhteiskunnalle laitoshoitoa edullisemmaksi.
Virallisten kodinhoitajien ohella esimerkiksi nuoria työttömiä voitaisiin käyttää apuna kaupassakäyntiin tai vaikkapa vain seuranpitoon. Vastuu hoidosta on kuitenkin yhteiskunnalla. Jos päivän ainoa lämmin ateria on styroksissa kelluvaa perunaa ja kastiketta päivästä toiseen, vanhus kärsii pian nälkää. Jo pienellä lisärahalla kyettäisiin saamaan vaihtelua. Posliiniastiatkin voisivat auttaa. Senioriasunnot ruokaloineen ja valvomoineen ovat hyviä asumisvaihtoja, mutta mahdollisuus on tarjolla vain harvoille.
Hyvin monen vanhuksen viimeinen koti on sairaalan kroonikko-osasto. Juuri tässä vaiheessa kansakunnan sivistyksen taso punnitaan. Vanhukset eivät ole vain liikuteltavia kääröjä, vaan eläviä ja tuntevia ihmisiä. Inhimillistä hoitoa on vaikea taata, sillä hoitohenkilökuntaa on nyt aivan liian vähän. Jokainen vanhus on ansainnut hyvän hoidon ja huolenpidon. Jos sen takaamiseksi tarvitaan rahaa, sitä on löydyttävä.