SDP ehti suurista puolueista ensimmäisenä linjaamaan vaalitavoitteitaan. Tavoitteena on jälleen 100?000 uutta työpaikkaa. Vielä pitäisi näyttää, miten temppu tehdään.
SDP lähtee kevään eduskuntavaaleihin työn manifestilla. SDP:n puoluevaltuusto linjasi viikonvaihteessa vaalitavoitteeksi 100?000 uutta työpaikkaa seuraavalla vaalikaudella, työllisyysasteen nostamisen 75 prosenttiin vuosikymmenen loppuun mennessä ja maailman parhaan työelämän luomisen.
Tavoitteet ovat keskeisiä työelämäkysymyksiä, joiden myötä SDP palaa juurilleen. Onkin paikallaan, että SDP esittää arkisia työllisyystavoitteita korkealentoisen maalailun ja rakkaushehkutuksen sijaan.
Vaalirahasotkujen ja kansainvälisen talouskriisin ohella pitäisikin vähitellen päästä puhumaan tavoitteista ja ennen muuta käytännön keinoista, joilla hyvinvointia, työllisyyttä ja kansainvälistä kilpailukykyä parannetaan.
Kolmatta kertaa vaalilupauksena oleva 100?000 uutta työpaikkaa on tavoite, jonka jokainen ymmärtää ja hyväksyy.
Kun tavoite on jo kolmatta kertaa vaalilupauksena, olisi kuitenkin kohtuullista, että SDP:n talousneuvonantajat esittäisivät konkreettiset keinot, joilla tärkeään tavoitteeseen päästään. Muuten lupaus jää yhtä irralliseksi kuin aikoinaan SMP:n lupaus lopettaa työttömyys puolessa vuodessa.
Hyvinvointi syntyy työstä, ja hyvinvointivaltion palvelut takaavat pitkälti edellytykset työlle ja kasvulle. Perusteollisuuden ohella SDP halaa luoda toimintaedellytyksiä kasvualoille, koska vientituotteet tuovat hyvinvointia.
Vastaamatta jää, mitkä ovat nämä uudet kasvun veturit, joilla valloitetaan uusia markkina-alueita. Millaisia uusia yrityksiä tarvitaan, jotta ne työllistävät muutamassa vuodessa 100?000 vientituotteita tekevää suomalaista?
Julkisen talouden tasapainottamisesta SDP uskoo selviävänsä kahden vaalikauden mittaisella ohjelmalla. Alkuvaiheen kovan kasvupanostuksen uskotaan poikivan työtä ja toimeliaisuutta niin, että laajamittaisia veronkorotuksia tai leikkauksia ei tarvita. Suomi velkaantuu ja ikääntyy kuitenkin sellaista vauhtia, että juuri kukaan talousviisas ei ole voinut luvata, että lähivuodet selvittäisiin ilman tuntuvaa vyönkiristystä.
Pääomatulojen ja varallisuuden progressiivinen verotus ja pelkkä tiukka menokuri tuskin ovat riittäviä veropoliittisia keinoja valtiontalouden tasapainoon saattamiseksi. Varsinkin kun 100?000:een uuteen työpaikkaan panostaminen vaatisi runsaasti elvytystä.
Politiikka ei ole tähtitiedettä. Sen sijaan poliittisen vallan ydinaluetta ovat keinot, joilla tavoitteisiin päästään. Politiikan heikkoutta on, jos niistä ei osata kertoa ymmärrettävästi.
Politiikka on etujen yhteensovittamista. Aina joku joutuu maksamaan, kun uudistukset rahoitetaan verovaroin tai tukea leikataan. Kun halutaan rakenteellisia muutoksia, veroremonttia tai menokuria, ne on pystyttävä muotoilemaan tavoitteiksi ja osoitettava keinot, joilla niihin päästään. Muuten on vain paljon porua, mutta vähän villoja.