Kehitysyhteistyörahojen nosto YK:n tavoitteeseen on tarpeen, mutta samalla pitäisi pystyä päättämään, mistä rahat ovat pois.
Lamavuosina Suomen kehitysyhteistyörahat ajettiin nopeasti alas runsaaseen 0,3 prosenttiin bruttokansantuotteesta, ja suunnilleen samoissa summissa ne ovat pysyneet siitä asti. Määrärahojen nosto on ollut paljon vaikeampaa kuin niiden leikkaaminen.
Vähässä eivät ole ne puheenvuorot, joissa kehitysyhteistyörahojen nostoa on vaadittu. Aikataulujakin on tehty. Esimerkiksi Pertti Paasio laati 1994 selvitysmiehenä suunnitelman paluusta YK:n tavoitteena olevaan 0,7 prosenttiin bkt:stä. Tuo suunnitelma on jo aikaa sitten jäänyt toteutumatta. Sama ilmeinen vaara uhkaa myös entisen pääministeri Harri Holkerin vetämän työryhmän tuoretta raporttia, joka ohjeistaa tavoitteen toteuttamiseen vuoteen 2010 mennessä.
Holkerin perusteet määrärahojen nostolle ovat erittäin vahvat. Köyhyyden ja eriarvoisuuden poisto, konfliktien estäminen, pakolaisvirtojen, terrorismin, huumekaupan ja rikollisuuden ehkäisy, oikeudenmukaisemman ja turvallisemman maailman luonti, annettujen lupausten pitäminen - kaikki tämä löytyy raportista. Hänellä itsellään on auktoriteettia vanhempana valtiomiehenä ja YK:n yleiskokouksen entisenä puheenjohtajana, mikä tehtävä näytti avanneen Holkerin silmät maailman todellisuudelle.
Pulma onkin siinä, mitä raportista ei löydy: ratkaisua siitä, kuinka määrärahojen nosto poliittisesti onnistuu. Yleviin päämääriin on helppo yhtyä niin kauan, kun ei ole tehtävä konkreettisia päätöksiä.
Kehitysyhteistyörahojen nosto nykyisestä on mahdollista ja toivottavaa. Ruotsi, Tanska ja Norja ovat jo 0,7 prosentissa, ja moni EU-maa on tehnyt päätöksiä oman tasonsa korottamisesta. On silkkaa kaksinaismoraalia esiintyä aktiivisena YK-maana, jos ei ole aikomusta toimia sanojensa mukaan.
Mutta korotus on mahdollista vain, jos siihen on selkeä poliittinen tahto ja sen tukena vahva kansalaismielipide. Muuten niin sanotut valtiontalouden realiteetit ajavat väistämättä ohi. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että valtion budjetista on kyettävä löytämään uusia säästökohteita.
Kehitysyhteistyön taso ratkeaakin pitkälle kevään hallitusohjelmaa laadittaessa. Jos Holkerin raporttia aiotaan käyttää ohjenuorana, uuden hallituksen ohjelmaan on kirjattava tavoitteeksi selvät luvut vuosi vuodelle niin, että 2007 oltaisiin 0,55 prosentissa. Jos tavoite kirjataan yleisluonteiseksi lausumaksi, lopputulos on jo ennalta tiedossa: YK:n tavoite jää pelkäksi haaveeksi.
Asian saaminen hallitusohjelmaan taas edellyttää, että keskeiset puolueet pitävät siitä kiinni. Tilaisuuksia lupausten antamiseen ei puutu; puolueiden puheenjohtajilta kysytään asiaa varmasti vaalitenteissä. Heidän vastauksensa puolestaan voi pitkälti riippua siitä, miltä kansalaismielipide tuntuu.
On vastuutonta luvata jotain, jota ei aiotakaan tehdä. Kehitysyhteistyörahoissa on aika ryhtyä vihdoin sanoista tekoihin. Jos Suomen talous kasvaa ensi vaalikaudella noin kolmen prosentin vuosivauhtia, on kohtuullista nostaa kehitysyhteistyövarojen bkt-osuutta kasvua nopeammin.
Kuitenkin sellainen varaus on tehtävä, ettei ole mitään mieltä ottaa lainaa valtiolle ja siirtää samat rahat kehitysyhteistyöhön.