Maija-Liisa Näsänen: Abraham Ojanperä - laulajan elämä.
Kustannusyhtiö
Faros 2008.
511 sivua.
Marraskuussa tuli kuluneeksi tasan sata vuotta siitä, kun Limingan kuuluisinta orpoa, bassobaritoni Abraham Ojanperää, kuultiin viimeisen kerran oopperaroolissa Helsingissä.
Teos oli Oskar Merikannon Pohjan neiti, jonka kantaesitys oli nähty juhannuksen tienoilla Viipurin teatterissa samalla kokoonpanolla.
Pian Pohjan neidin esitysten jälkeen tämä vuosisatojen vaihteen tunnetuin suomalainen mieslaulaja alkoi sairauksien värittämän irtaantumisvaiheen, joka päättyi lopullisesti seitsemän vuotta ja kolme kuukautta myöhemmin hänen kesäasunnollaan Limingan Aappolassa.
Silti Ojanperä kuului muun muassa Helsingin musiikkiopiston ja yliopiston opettajakuntaan kuolemaansa saakka.
Viipurissa Pohjan neiti -ooppera kuului laulujuhlien ohjelmaan. Vuoden mittaiselta ulkomaanmatkalta juuri palannut Ojanperä lauloi Väinämöisen osan. Säveltäjä johti teoksensa itse. Yleisön joukossa nähtiin muun muassa Leevi Madetoja.
"Neiti Ahngerin tumma ja voimakas sopraano oli kuin luotu Louhea varten, ja kenpä olisi Väinöä näytellyt, ellei hra Ojanperä", raportoi Helsingin Sanomat tuoreeltaan.
Arvio todisti epäsuorasti Ojanperän vahvasta asemasta sen ajan suomalaisessa kulttuurielämässä.
Ulkomainen menestys
ei perustu tosiasioihin
Elämäkerran Abraham Ojanperä - laulajan elämä (Faros, 2008) oululainen kirjoittaja, fil.maist Maija-Liisa Näsänen ei kumarra kaikkia niitä menestyslegendoja, joita vanhemmat ihmiset Ojanperästä yhä muistavat.
Historian tutkijana Näsänen on pitäytynyt tosiasioissa, jotka hän välittää sellaisina kuin ne alkuperäislähteistä, etupäässä kirjekokoelmista ilmenevät. Musiikilliset arvioinnit kirjassa tapahtuvat etupäässä lehtiartikkeleiden kautta.
Ojanperän hahmo onkin ollut erittäin otollinen tarinoinnin lähde. Omaperäinen taiteilijasielu eli ikään kuin nykyistä media-aikaa etuottona; hän pukeutui joidenkin aikalaistensa mielestä liiankin näyttävästi ja muisti aina tuoda omat saavutuksensa esille. Keikarin estoton, sinänsä hyväntahtoinen omakehu koski sekä musiikillista glamouria että naisseikkailuja.
"Hyvä sydän, waan pilattu pinta!" kuului Suomalaisen teatterin johtajan Kaarlo Bergbomin arvio Ojanperästä 1880.
Ulkomaisista menestyksistä ja houkuttelevista kiinnitystarjouksista Näsänen ei ole löytänyt pitäviä todisteita. Lähteet kertovat vain kahdesta pienimuotoisesta konsertista,
jotka
Ojanperä piti Berliinissä ja Kristianiassa eli nykyisessä Oslossa.
"Hakiessaan apurahaa Suomen senaatilta Dresdenin opintoihin Ojanperä jopa mainitsi, että hän ottaa vastaan Helsingin musiikkiopiston soololaulun opettajan toimen, ellei ensisijainen tavoite eli kansainvälinen oopperaura toteudu. Näin kävikin vuonna 1885."
"Ojanperä teki sittemmin hienon kotimaisen uran oopperalaulajana, kanttorina ja opettajana. Monitoimimiehellä oli useita virkoja. Hän kasvatti maahamme monta laulajasukupolvea."
Laulajan rakkaat
miehet ja naiset
Elämäkertaa lukemalla voi saada käsityksen, että Limingan suuri poika oli myös biseksuaalinen.
"Esimerkiksi Niilo Salan (Sareliuksen) kanssa käydyssä kirjeenvaihdossa miehet nimittävät toisiaan ´rakkaiksi´ ja niin edelleen. Mutta kyllä minulle on muodostunut sellainen kuva, että kyse oli vain opitusta sen ajan tyylistä. Eihän suomalainen maalaismies varmasti käyttänyt rakas-sanaa koskaan", Näsänen selvittää.
"Sen sijaan itse ihmettelin kirjeitä lukiessani, miten hän kehtasi kertoa nuorille naispuolisille opiskelijoilleen naisseikkailuistaan. Tytöt kyselivät kirjeissä opettajaltaan, ´oletko nyt nukkunut Suomalaisen Teatterin sen ja sen näyttelijän kanssa´. Ojanperällä oli paljon ulkomaalaisia naistuttavia, jotka kirjoittelivat hänelle. Sosiaalinen mies tapasi heitä matkoillaan ja antoi osoitteensa."
Laulajan todellisia, suuria rakkauksia olivat nuoruuden ystävä Limingasta, Katri Tuori, sekä norjalainen Aurora Hanneborg.
"Tuori antoi Ojanperälle nuoruudessa rukkaset, mutta ystävyys jatkui koko elämän. Hanneborgin kanssa Ojanperä puhui naimisiinmenosta parin vuosikymmenen ajan. Aina Aappo oli omasta mielestään liian köyhä, tai tuli muita käytännön esteitä."
Ojanperän elämänvaiheista tehtiin 1940-luvulla suosittu kertova elokuva Ruusu ja kulkuri (1948), jonka ohjasi Ilmari Unho. Pitkälti fiktiivistä elokuvaa on jälkeen päin erehdytty pitämään täysin totuudenmukaisena.
"Ojanperä oli paljon enemmän kuin se kuva, jonka elokuva hänestä tarjoaa. Hänet oli tehty vähän höneröksi", Maija-Liisa Näsänen sanoo.