Globalisaatiovirta vie mukanaan jo terveitäkin yrityksiä. Suomen ei auta muu kuin sopeutua ja kehittää omia vahvuuksiaan.
Globalisaatiosta puhuttiin vielä muutama vuosi sitten paljon teoriatasolla, mutta sen sisällöstä tiedettiin vielä varsin vähän. Käsitteen sisältö on tullut viime aikoina sitäkin tutummaksi, vieläpä kouriintuntuvalla tavalla. Uutiset yritysten siirroista muille maille seuraavat toinen toistaan kiihtyvällä tahdilla.
Oulussakin toimiva amerikkalainen pörssiyhtiö Remec ilmoitti viime viikolla yt-neuvotteluista, joiden tavoite on vähentää noin 280 työntekijää. Remec keskittää toimintojaan Kiinaan. Tällä viikolla moottorivalmistaja Wärtsilä kertoi lakkauttavansa tehtaansa Turussa ja siirtävänsä valmistustaan Italian Triesteen. 480 työpaikkaa katoaa.
Remec ja Wärtsilä ovat kouluesimerkkejä Suomen kannalta kielteisestä globalisaatiosta. Päinvastaisiakin esimerkkejä löytyy. Rolls-Royce siirtää tuotantoaan Raumalle, ja Honeywell tuo sensoriteknologiansa kehittämisen Yhdysvalloista Varkauteen, koska kehitystyön palkkakulut ovat Yhdysvalloissa kolminkertaiset. Globalisaatiosta ei aiheudu siten pelkkää hallaa, vaan se voi myös sataa laariin.
Globalisaation ytimen voi kiteyttää tohtori Jouko Toivosen (Turun Sanomat 16.1.) tapaan seuraaviin asioihin. Kansainväliset pääomamarkkinat ovat korvanneet pankit yritystoiminnan valvojina. Yrityksiä myydään ja ostetaan. Yritysten siirroille maasta toiseen ei ole enää esteitä. Kansainvälisissä yrityksissä tuottovaatimukset ovat samat, toimivatpa sen yksiköt missä tahansa. Omistajat vaativat korkeinta mahdollista tuottoa. Vaikka yritys ei vaihtaisikaan isänmaata, organisaatioita trimmataan jopa turhan rankalla kädellä. Tästä on hyvä esimerkki teleyhtiö Elisa, jonka hakemien irtisanomisten määrää pystyttiin sentään kohtuullistamaan yt-neuvotteluissa.
Globalisaatiokehitys johtaa siihen, että yrityksillä ja niitä rahoittavilla pääomilla on entistä vähemmän omaa kotimaata. Takavuosina Suomessa keskusteltiin huolestuneesti sinivalkoisesta omistuksesta. Huolen laukaisi se, että ruotsalaiset laajensivat omistuksiaan Suomessa. Nyt tämä pelko on leikintekoa globalisaation nostamien huolenaiheiden rinnalla.
Yhteiskunta on reagoinut perinteisesti irtisanomisiin paljolti jälkikäteen eli on hoitanut pitkäaikaistyöttömyyttä. Yhteistoimintamenettelyä kehittävässä työryhmässä mietitään keinoja tehostaa irtisanottujen uudelleentyöllistymistä ja -kouluttautumista. Vaikka ryhmä ei ole vielä päässyt sopuun, suuntaus toimia mahdollisimman aikaisessa vaiheessa on oikea. Sen sijaan ay-liikkeen vaatimus vaikeuttaa irtisanomisia on kaksiteräinen miekka, sillä se nostaisi yritysten työllistämiskynnystä. Yt-lain uudistamisen juuri aloittaneelle, professori Kari-Pekka Tiitisen johtamalle työryhmälle voi ennustaa vaikeuksia.
Virta on vienyt siihen, että jopa taloudellisesti terveitä ja kannattavia yrityksiä ja niiden yksikköjä voidaan siirtää maahan, jossa kustannukset saadaan vielä edullisemmiksi. Suomi ei kärsi vain Kiina-ilmiöstä, vaan myös Trieste-ilmiöstä. Tästä seuraa, että yritysten sitoutuminen henkilöstöön heikentyy. Omistajalla on yhä vieraammat kasvot. Omistajuuden rooli on perin pohjin muuttunut ja siihen liitetty sosiaalinen vastuu voi pahimmillaan kadota tyystin.
Suomen kaltaiselle, kalliiden kustannusten maalle globalisaatio on vakava haaste. Paras ja valitettavasti ehkä ainoa keino on yrittää sopeutua ja kehittää vielä uutterammin omia vahvuuksia. Globalisaatioon sopii vanha vertaus tulesta: se on hyvä renki, mutta huono isäntä.