Jussi Pakkasvirta & Pasi Saukkonen (toim.): Nationalismit. WSOY 2005.
Helsingissä pidettävät yleisurheilun maailmanmestaruuskilpailut ovat nationalismin juhlaa. Urheilu on sen näkyvimpiä esiintymisareenoita.
Huippu-urheilu on suurta viihdettä ja urheilijat liikkuvia mainospylväitä. Mutta kun voiton hetki lyö, voittaja ottaa harteilleen maansa lipun. Palkintokorokkeella nostetaan lippu ja soitetaan kansallislaulu voittajan kyynelehtiessä.
Nationalismi eli kansallisuusaate on monimuotoinen ilmiö. Globalisaation ja ounastellun kansallisvaltioiden häviämisen merkeissä nationalismille ennustettiin pikaista loppua.
Mutta 1990-luku tuotti runsaasti uusia valtioita sosialismin romahdettua ja imperiumien hajotessa. Nationalismi oli niiden synnyn ja alkuvaiheen välttämätön seuraus. Traagisin oli Jugoslavian purkautuminen sitä seuranneine raakoine sisällissotineen.
Käsillä oleva 18 kirjoittajan antologia tarkastelee nationalismia yleensä ja erilaisia alueellisia nationalismeja monipuolisesti ja antoisasti. Toimittajien mukaan aiheesta on kirjoitettu paljon, mutta suomeksi on puuttunut tällainen historiallisesti luotaava mutta päivitetty yleisesitys.
Kirjoittajat pitävät nationalismin käsitettä neutraalina, toisin kuin perinteisessä marxilaisessa ajattelutavassa, jossa sillä oli negatiivinen kaiku myönteisen patriotismin sijasta.
Esimerkiksi fennomania oli ensin rakentavaa patriotismia, kunnes se Yrjö-Koskisen ja kumppanien johdolla muuttui ahtaaksi ja naapureita sekä vähemmistöjä vihaavaksi nationalismiksi.
Yleinen kaava on se, että nationalismia tarvitaan kansakunnan nuoruudessa, kun valtiollinen itsenäisyys saavutetaan ja sitä vahvistetaan yhtenäistämällä kansaa alueellisesti ja aatteellisesti antaen sille myös symboliset tunnukset: lipun, vaakunan, kansallislaulun jne.
Valtion vakiintuessa nationalismi laimenee ryhmäetujen ja yksilöllisten tavoitteiden taakse. Mutta kriisien sattuessa se leimahtaa taas pintaan. Ei se koskaan kuole. Esimerkkinä voi mainita Margaret Thatcherin sotaretken Falkland-saarille Argentiinan vallattua ne. Tai amerikkalaisnationalismin nousun kaksoistornien tuhon jälkeen.
Yksi merkki kansallisuusaatteen sitkaudesta on se, että EU:n alueella euronationalismi ei tahdo millään syntyä. Heikki Mikkeli käsittelee aihetta kiintoisasti, mutta teksti on valmistunut ennen perustuslain tyrmänneitä Ranskan ja Hollannin kansanäänestyksiä.
Nationalismi saattaa käyttää jopa tuontitavaraa. Tunnettu on Sibeliuksen Finlandian kohtalo. 1960-luvulla Nigeriasta irti pyrkinyt Biafra otti sen kansallislaulukseen. Viime keväänä uusnatsit marssivat sen tahdissa Dresdenissä. Suomessakin jotkut uusnationalistit vaativat Maamme-laulun korvaamista tällä hymnillä.
Kun viime juhannuksena Janne Nyyssönen totesi Kalevan Peto-liitteessä siniristilipulla menevän lujaa, kyse on nationalismin ilmentymästä. Lippu ja leijona ovat brändeja, joilla myydään monenlaista. Tuntuu siltä, että mitä vähemmän todellista itsenäisyyttä, sitä enemmän piisaa nationalistista uhoa.