Rikkaus ei tee onnelliseksi, kuuluu vanha totuus. Tosin varakkuus on usein käytännöllistä, on menestysromaaneillaan miljonääriksi noussut ruotsalaiskirjailija Jan Guillou jatkanut ajatusta.
Köyhyys ei puolestaan ole kaikille ongelma. Joillekin se on jopa valinta, kehitysmaiden kansalaisille normaalia arkea. Rutiköyhyys tuskin kuitenkaan tekee ketään onnelliseksi.
Tähän asti ihmisen hyvinvoinnin mittaamisessa keskeinen peruste on ollut raha, käytännössä maan bruttokansantuotteen eli BKT:n jakautuminen jokaista kansalaista kohden. Kukaan ei varmaan ole väittänyt, että tuo mittari on paras mahdollinen. Sehän mittaa käytännössä vain aineellista hyvinvointia ja sitäkin yleistäen, esimerkiksi tuloerot sivuuttaen.
Paljon parempiakaan mittareita vain ei ole ollut tarjolla.
Nyt Suomessa pyritään luomaan luomaan uusi hyvinvoinnin mittaustapa. Kyse on jo edellisen hallituksen liikkeelle panemasta hankkeesta.
Vanhaa tuttua BKT-pohjaista mittaria ei aiota kokonaan hylätä, eikä pidäkään. Se kertoo yhden hyvinvointiin keskeisesti liittyvän seikan.
Tiistaina raporttinsa julkistaneen valtioneuvoston työryhmän loppupäätelmänä kuitenkin todetaan, että hyvinvointi koostuu muistakin tekijöistä kuin aineellisesta vauraudesta: esimerkiksi terveydestä, mielekkäästä tekemisestä ja puhtaasta ympäristöstä. Uuden mittariston on siis määrä tarjota BKT:ta kattavampi kokonaiskuva hyvinvoinnista.
Tavoitteesta ei ole pahaa sanottavaa. Toivoa vain sopii, että mittareista saataisiin mahdollisimman luotettavat ja yleispätevät. Niiden perusteella pitäisi voida päätellä, onko hyvinvointi Suomessa kasvanut vai heikentynyt ja elävätkö suomalaiset paremmin vai huonommin kuin muun maailman ihmiset.
Tähän tavoitteeseen pääsy ei ole helppoa, vaikka tilastotietoa terveydestä, ympäristöstä, taloudesta ja hyvinvoinnista tutkimuslaitoksen pursuavatkin. Asukaskohtainen BKT-mittari saadaan taloustilastoista jakolaskua käyttäen, mutta kansalaisten henkilökohtaisten tuntemusten tavoittaminen luotettavasti ja yhtäpitävästi on vaativampi urakka.
Suomen sisällä näistä mittaamisen ongelmista varmaankin vielä selvittäisiin. Asia kuitenkin mutkistuu huomattavasti, jos uusilla, vaikeammin mitattavilla muuttujilla aletaan tehdä kansainvälisiä vertailuja. Jos virolaiset, ruotsalaiset ja ranskalaiset tuntevat itsensä suomalaisia terveemmiksi, onko heidän terveydentilansa tosiasiassa paremmalla mallilla kuin meillä? Vai onko ratkaisevinta juuri tunne terveydestä?
Suomalaisille taas yhteisön merkitys on ilmeisesti lähtöjään pienempi kuin joidenkin muiden kulttuurien ihmisille. Vähäiset sosiaaliset suhteet eivät meillä ollenkaan aina merkitse onnetonta elämää.
Toisaalta ilman kansainvälistä vertailtavuutta kotosuomalainen hyvinvoinnin mittaus jää roikkumaan ilmaan. Siksi hyvinvoinnin mittauksessa pitää päästä yhteisiin kansainvälisiin ratkaisuihin.