Noin 80-vuotias potilas on terveyskeskuksen vuodeosastolla toipumassa isosta leikkauksesta. Iltapalaksi tarjotaan teetä ja yksi voileipä.
Potilas ei ole tottunut vaatimaan itselleen mitään, mutta nyt hän pyytää varovasti ruuan jakajalta toista leipäpalasta. Olet jo saanut leivän, kuuluu tyly vastaus. IItapalakärryssä ei enää ole yhtään leipäsiivua eikä iltavuorolainen viitsi hakea lisää. Toipilas tyytyy tilanteeseen eikä enää kysele. Hän muistaa tapauksen aina.
Hitaasti etenevää aivosairautta sairastava on ollut huonossa kunnossa viikkoja. Yhtenä iltana hänen tajuntansa taso laskee eikä häntä saada hereille. Hänet viedään ambulanssilla vuodeosastolta keskussairaalaan.
Aamulla hän tulee eri ambulanssilla takaisin mukanaan tieto, että hänellä on raju pissatulehdus. Päätä ei kuvata, vaikka hän lähtiessä oli tajuton ja vaikka kuvaus olisi terveyskeskuslääkärin mielestä voinut olla tarpeen. Jos potilaan tai yhteiskunnan etu olisi tullut jollekin mieleen, olisi perussairauden tila tarkistettu samalla reissulla. Nyt ajettiin ambulanssilla 500 kilometriä virtsakokeessa.
Vanhojen ja sairaiden ihmisten kohtelusta on kuultu paljon rajumpia kertomuksia kuin nämä kaksi pientä tarinaa. Nekin paljastavat hoidosta ja sen järjestelyistä asioita, jotka voitaisiin hoitaa kuntoon ilman sote-uudistustakin.
Potilaiden, sen enempää nuorten kuin vanhojenkaan, töykeää kohtelua ei saa hyväksyä eikä siihen pidä tottua.
Hoitohenkilökunta on usein syystäkin väsynyt, töitä on liikaa ja yksi käsipari puuttuu, mutta se ei ole potilaan vika.
Hänelle ei pidä kiukutella, jos organisaatio ei toimi tai jos johtava lääkäri on tyhmä. Potilaalla on oikeus asialliseen kohteluun ja hoitohenkilökunnalla on velvollisuus sellaista tarjota.
Ystävällinen sana ei vie enempää aikaa kuin töykeä. Kyse on asenteesta, potilaan ja hänen oikeuksiensa kunnioituksesta. Se ei saa olla kiinni asiakkaan iästä eikä kunnosta.
Suomessa on noin 150 terveyskeskusta. Vuodeosastoilla hoidetaan noin 150 000 potilasta vuodessa, hoitopäiviä kertyy yhteensä viitisen miljoonaa. Seassa on paljon hankalia potilaita ja raskaita päiviä hoitohenkilökunnalle.
Valtaosa väestä haluaa tehdä työnsä niin hyvin kuin mahdollista eikä heidän asennoitumisessaan potilaisiin ole moitteen sijaa. Mutta on joukossa niitäkin, joiden pitäisi tehdä aivan jotakin muuta kuin hoitaa sairaita ihmisiä.
Erikoissairaanhoidon päivystyspoliklinikat toimivat omien käsittämättömien lainalaisuuksiensa mukaan. Ne toimivat tavalla, jota syrjäseutujen terveyskeskuksista potilaita kaupunkeihin lähettävät lääkäritkään eivät aina ymmärrä, saati sitten potilaat tai heidän läheisensä.
Sairaanhoidon kaikilla tasoilla pyritään tehokkuuteen. Suomeksi se tarkoittaa mahdollisimman lyhyttä hoitoaikaa, ja erikoissairaanhoidossa tuo tavoite on erikoisen jalostunut.
Koska potilas pitää saada äkkiä pois ja petipaikka jollekin toiselle, hoidetaan vain yksi vaiva, kun samalla kannattaisi tarkistaa potilaan tilanne kokonaisuudessaan. Se olisi potilaan etu ja samalla säästyisi euroja, sitä enemmän mitä kauempaa potilasta joudutaan kuljettamaan.
Suomalainen sairaanhoitojärjestelmä on siinä jamassa, että asiakkaiden pitää opetella pitämään puoliaan ja vahtimaan oikeuksiaan. Ikäihmiset eivät ole sellaiseen tottuneet eivätkä he sitä aina opikaan. Kunnollisen hoidon ja arvostavan kohtelun penääminen jää heidän läheistensä kontolle.
Heidän on pakko opetella.