Kaikkein hienoimmat kirjat saattavat lukijan yhtä tarinaa pidemmälle polulle. Kysymykset eivät lopu takakannen sulkemiseen vaan jäävät soimaan. Mitä tämä tarkoitti silloin, mitä se merkitsee nyt?
Tulee tarve lukea lisää. Tämä kohta on mielestäni ehdottomasti paras: minut töytäistään ajatusten virran vietäväksi.
Aloitan Minna Rytisalon romaanista Rouva C.. Liikutun tarinasta, joka kuvaa yhteen kasvamista ja syvää kumppanuutta, työn tekemistä ja jakamista, surua ja luopumista.
Muotoilen fanipostia kirjailijalle: ”Olin tuskissaan ja helpottunut, kun teemat tulevat niin lähelle maailmoja, joissa olen elänyt. Olin hermostunut, kun romaania ei voinut lukea yhteen pötköön vaan oli pakko tehdä välillä kotihommia. Tunsin Minnan ja Ferdinandin kivut omassa vatsassani, kirjaimellisesti. Näin heistä unta – talosta, herneistä ja ajan kiertymisestä.”
”Tämä on vaikuttavaa, juuri tällä tavoin, naisen kivusta puhuminen, työn ja perheen yhteen sovittamisen vaikeudesta, kaiken nielevästä melankoliasta, kun rinnalla on koko ajan riipaiseva rakkaus puolisoon ja lapsiin.”
Rouva C.:n jatkoksi haluan kerrata faktoja, ja luen Minna Maijalan kirjoittaman monipuolisen ja lämpimän elämänkerran Herkkä, hellä, hehkuvainen Minna Canth.
Canth tarkasteli teoksissaan yhteiskunnallista eriarvoisuutta ja parempiosaisten itsekkyyttä. Hän kuvasi epätoivoisissa oloissa murtuvia ihmisiä. Hän kirjoitti köyhistä ja vaivaisista ja lähti itse keittämään linimenttiä riisitautisille, vaikka säätyläisrouvat paheksuivat. ”Kärsivä ihminen ei Canthille ole toisaalla, vaan tässä lähellä.”
Henkilökohtainen usko oli Canthille tärkeä, mutta hän kritisoi kirkonmiehiä, jotka halusivat naisten ja heikommassa asemassa olevien tyytyvän "luonnonjärjestykseen”.
Elämäkerran jatkoksi on pakko lukea jotain Minna Canthin omaa. Päädyn pienoisromaaniin Hanna, jossa elämännälkäinen nuori tyttö haaveilee koulujen käymisestä, mutta ympäristö ei tue opinhaluja. Kun rakkauskin kulkee vierestä ohi, naiselle jää lopulta tyhjä ja alakuloinen osa isän ja veljen paidanompelijana.
Tämän jälkeen löydän sattumalta Erkka Mykkäsen toimittaman fanifiktioteoksen Jatkuu!, jossa kirjailijat kirjoittavat klassikoista. Saara Turunen haluaa myös tarttua Hannaan, joka on jäänyt turhaan miehisen kaanonin varjoon.
Turusen novellissa alkuperäisen Hannan ja nykyaikaan sijoittuvan kirjailijahahmon kokemukset limittyvät: ”Hän haluaa uskoa, että heissä on jotain samaa, Hannassa ja hänessä, siinä mustatakkisessa naisessa, joka heistä on tullut.”
Ilahdun. Taas. Niin minäkin luen, kaikkia näitä kirjoja. Tekstejä tekstejä vasten. Itseäni tarinoita vasten. Ja kun luen, en ole yksin.
Kirjoittaja on oululainen kirjailija.