Kuntien ja valtion työvoimapula pamahtaa pahasti käsiin kymmenessä vuodessa. Muun muassa naisvaltaiset hoiva-alat sekä akateemiset matalapalkka-alat kirjastoissa, sosiaalityössä ja päivähoidossa kirivät työvoimapulassa lääkäreiden ja opettajien rinnalle. Myös valtiolla on edessä monia isoja ongelmia.
Suunnittelijat raapivat hiuksiaan miettiessään, miten ihmeessä turvataan syrjäseuduille jääneiden perushoito jatkossa, kun se on jo nyt uhattuna. Kasvukeskuksissa ovat samat ongelmat, kylläkin vähän toisessa muodossa.
Jos yritys ei saa tarpeeksi hyvää työvoimaa jollain paikkakunnalla, etsii se paikkansa muualta. Kunnalta se ei oikein luonnistu. Se voi kyllä liittyä toiseen kuntaan, mutta edelleenkin se syrjäkylä ja hoitoa tarvitseva mummo ja pappa ovat siellä. He tarvitsevat hoitoa ja heillä on siihen oikeus.
Kuntien työhönottoluukut olivat kiinni viime vuosikymmenellä visusti. Liki yksi ikäluokka on jäänyt kunnan pesteissä väliin. Nuoret puuttuvat. Parin viime vuoden aikana virta on kääntynyt toisinpäin, mutta epäsuhta on yhä selvä. Kunnissa köpöttelee kymmenen vuoden päästä eläkeiän kynnyksellä olevia, mutta keski-ikäiset puuttuvat.
Miten uudet työtavat välittyvät vanhoille? Entä vanhat työtavat ja tiedot keltanokille? Puhuvatko nuoret ja vanhat samaa kieltä ja soittavatko samaa säveltä? Puuttuu välittävä tekijä.
Pelkät nuoret eivät ole hyvä työympäristö. Sen on saanut kokea moni uusteknologian yritys. Sitä ei myöskään ole pelkkä tutiseva ja vanhoja hyviä aikoja muisteleva ikäihmisten joukko. Tarvitaan kaikenikäisiä. Tarvitaan usein järjettömältä kuulostavia ideoita. Tarvitaan myös toppuuttelemista ja aikaisempia kokemuksia. Molempia sopivasti.
Monet työorganisaatiotutkijat peräävät ikäjohtamista. Nuoret tarvitsevat erilaisia eväitä kuin vanhat. Muutoin voi tulla suuria yhteentörmäyksiä. Johdossa on usein kehittämisen varaa.
Henkilökunnan asema muutoksessa ei ole kadehdittava. Työt lisääntyvät, vaikeutuvat ja pelko yhä kovenevassa kilpailussa pärjäämisestä on kova.
Tieto ei kulje. Johto saattaa olla hienoine skenaarioineen ihan eri maailmoissa kuin henkilökunta. Myös potkujen jakelu on sattumanvaraista. Kun siihen pisteeseen ajaudutaan, ei yt-neuvotteluilla ole mitään merkitystä. Lopputulos on selvä.
Yksityisellä sektorilla meno voi olla vielä hurjempaa. Globalisaatio ja uusliberalismi purevat. Suomessa aikaisemmin hyväksi todetut mallit eivät enää toimikaan.
Tämä vaatii paljon johtamiselta ja työsuojelulta. Työsuojelu on muuttunut selvästi fyysisten vaarojen ehkäisystä psykososiaalisiin tekijöihin, työn sisältöön ja johtamiseen. Ei kuitenkaan tarpeeksi.
Moniulotteisesta työsuojelusta viime vuodenvaihteessa kirjan tehnyt oululainen pitkän linjan työsuojeluasiantuntija Juhani Tarkkonen korostaa, että hyssyttelyn aika on ohi. Aivan liian monessa työpaikassa työsuojeluorganisaatio on muodollinen, eikä juuri toimi.
Kyse on johdon ja muun henkilökunnan yhteisestä asiasta. Johdon pitäisi sitoutua ja tulla siihen tiukasti mukaan. Usein jo vanhentuneet tiedot pitää päivittää. Jos johdon sitoutuminen on liturgian asteella, ei sillä ole mitään merkitystä.
Tarkkonen perää työsuojeluun kehittävää otetta. Valvonnasta pitää päästä aktiiviseen toimintaan. Muutoin ei ole mitään perusteluja vanhalle mantralle, että työvoima on yritysten ja julkisen sektorin suurin voimavara. Voi käydä, että se onkin vain välttämätön paha.
Henkilöstöpolitiikka on palkan lisäksi jatkossa yksi vahvimpia aseita, joilla kilpaillaan yhä harvenevista ammattilaisista. Vaikuttaminen on yksi oleellinen osa sitä.
Se on tosiasia ennemmin kuin moni uskookaan. Se on monella alalla sitä jo nyt.