"Hyp­pä­sin pi­tem­mäl­le – ja ehkä hi­moit­sin sitä voittoa enemmän kuin muut", arvioi mä­ki­hy­pyn olym­pia­voit­ta­ja Veikko Kank­ko­nen me­nes­tyk­sen­sä sa­lai­suu­dek­si

Veikko Kankkosen tapana oli ottaa kisamatkoilla omakuvia passikuva-automaateista. Tässä kuvassa hän on Münchenin asemalla Niilo Halosen kanssa.

Kuva: Samuli Ikäheimo

– Paljon onnea vaan, paljon onnea vaan.

Yhteislaulu Lahden hiihtostadionin ravintolassa lähtee ilmoille varovaisesti ja uhkaa välillä vaimeta kuuluvista kokonaan. Ovathan laulajatkin iäkkäitä. Sami Jauhojärvi on vuosikymmenien erolla porukan nuorin, eikä Sami taida olla laulumiehiä.

Kaksi päivää aiemmin 95 vuotta täyttänyt maastohiihdon olympiavoittaja Siiri Rantanen kuuntelee silti laulun loppuun hymyillen ja saa myös toisaalla ravintolassa tätä syntymäpäivähaastattelua antavan mäkihypyn olympiavoittajan Veikko Kankkosen onnittelut.

– Siiri se on 95, Kankkonen hymyilee omaan pöytäänsä palattuaan.

– Olemme tunteneet varmaan vuodesta 1957 lähtien. Silloin tapasimme Hiihtoliiton valmennusleirillä Vuokatissa. Näin se aika rientää.

Leirit Vuokatissa olivat paluuta lapsuudenmaisemiin, sillä Kankkonen asui Sotkamossa 11-vuotiaaksi asti. Kesäisin hän pelasi pesäpalloa, talvet hiihti ja hyppäsi mäkeä.

– Kai se hyppääminen ja laskeminen siinä innosti, eikä siihen aikaan ollut niin monia harrastuksia.

Muutto Lahteen tuli 1951, kun Kankkosen isä siirtyi töihin Lahden linja-autovarikolle. Lahdessa Veikko Kankkosesta tuli Viki, kun uudessa kaveriporukassa oli jo toinenkin Veikko, Veikko Pekkola. Tämä ilmoitti, että Veke-nimi on varattu, ja että tulokkaalle pitää keksiä uusi lempinimi.

Lahti oli myös vilkas urheilukaupunki, jossa Kankkonen pelasi kesäisin jalka- ja pesäpalloa, jälkimmäistä aina pääsarjassa asti. Mutta talvisin hänen mielessään oli vain yksi asia.

– Kaikkein innostavinta oli päästä isompaan mäkeen ja lentämään. Vaikka oli tuulista, niin aina se mäki veti puoleensa. Ei siihen aikaan ollut hissejä, oli rappuset, eikä pienillä paikkakunnilla ollut edes rappusia vaan lumihankea. Siinä peruskunto pystyi hyvänä, kun kapusi hyppäämään.

Mäkihyppy oli tuolloin urbaanin Suomen muodikas lumilaji, hurjapäisten tyyliniekkojen show. Lahtelaiset mäkimiehet tunnettiin loistavan punaisista villaneuleistaan, joiden kaula-aukkoa reunusti valkoinen raita.

– Vähänkään isompiin kisoihin laitettiin sen alle valkoinen paita ja kravatti, Kankkonen kertoo.

Tyyliä oli myös Kankkosen hyppäämisessä. Jokainen lento oli kokonaistaideteos hallittua telemark-alastuloa ja käsien asentoa myöten. Talvella 1963–1964 Kankkosen tyyli oli maailman parasta. Hän voitti Keski-Euroopan mäkiviikon ja Innsbruckissa olympiakultaa ja -hopeaa.

Seutulan lentokentältä olympiavoittaja kyydittiin tervehtimään presidentti Urho Kekkosta ja hallitusta. Koti-Lahdessa odotti kansanjuhla, joka kääntyi pelottavaksi, kun hallitsematon ihmisjoukko halusi lähelle kultamitalimiestä.

– Aleksanterinkatu meni tukkoon. Torin keskelle oli pystytetty lava, ja minä katsoin sieltä, että nyt on aika lähteä, kun kaiteet alkoivat irrota. Kun sellainen ihmismassa lähtee liikkeelle, ei sitä pysäytä mikään.

Olympiavoittajan elämä muuttui.

– Piti harkita etukäteen, mitä teki. Luonteeltani olen sellainen, että pitäisi olla aina tiptop, mutta onhan siitä luistettu. Tykkään, että kun kirjoitetaan, kirjoitetaan vain hyvää, siksi kahlehdin itseäni.

Haastattelun päätteeksi siirrytään ottamaan valokuvia Hiihtomuseoon, jossa on sopivasti mäkihyppyaiheinen valokuvanäyttely. Kankkonen pysähtyy katsomaan itseään vuonna 1957 otetussa lahtelaisten mäkihyppääjien ryhmäkuvassa. Moni kuvan nuorukaisista on jo kuollut.

Mikä Kankkosen erotti kuvan muista pojista? Miksi juuri hänestä tuli olympiavoittaja?

– Hyppäsin pitemmälle, Kankkonen vastaa.

– Ja ehkä minä himoitsin sitä voittoa enemmän kuin muut.