Sivupeilistä näkyi välähdys. Takana ajava poliisiauto kehotti valoillaan pysähtymään.
Ei auttanut kuin pysäyttää liettualaisen moottoritien varteen ja odottaa, mitä tuleman pitää.
Pitkien sekuntien aikana sitä ehti miettiä kaikenlaista. Vieras maa, vieras kieli, vieras poliisi. Miten täällä Via Baltican varrella suomalaiseen kesäretkeilijään suhtaudutaan? Miksi poliisi ylipäätään pysäyttää, kun ylinopeutta ei ollut?
Huonosti englantia puhuva poliisi tarkasti ajokortin, rekisteriotteen ja kertoi, että tuulilasista puuttui tiemaksutarra. Hän aikoi kirjoittaa lähes 450 euron suuruisen sakon, jonka voisi maksaa seuraavana päivänä paikallisella poliisiasemalla.
Siinäsitä sitten oltiin. Leviteltiin käsiä, surkuteltiin tilannetta. Tarkoitus oli ollut vain hurauttaa äkkiä Liettuan läpi Puolaan.
Reissu uhkasi pidentyä. Ja kallistua. Yllättäen juro virkamies kuitenkin heltyi. Hän käski jatkaa matkaa ja hankkia tarran välittömästi. Kädet tärisivät vieläkin, kun maan tavoista valistuneena ostin kuuden euron läpyskän lähimmältä huoltoasemalta.
Jos pysäyttäjä olisi ollut suomalainen poliisi, en olisi avannut ikkunaani pelonsekaisin tuntein. Asioin nyt ulkomaalaisen poliisin kanssa ensimmäistä kertaa ja sisimpääni oli jostain päässyt etiäinen, etteivät asiat välttämättä sujuisikaan kuten Suomessa.
Että täällä jossain kotoisen kotimaan rajojen ulkopuolella poliisia saattaisi olla syytäkin pelätä.
Etiäinen oli onneksi väärässä. Kotimaiset vilkkuvalot muutaman tuhannen kilometrin kesälomareissun jälkeen olivat silti ne helpottavimmat. Luotan suomalaiseen poliisiin ja uskon vahvasti, että täällä minua kohdellaan asianmukaisesti.
Muidenkin suomalaisten luottamus poliisiin on vahvistunut entisestään, kertoo tuore poliisibarometri. Poliisin toimintaan luottaa nyt erittäin tai melko paljon 96 prosenttia suomalaisista.
Kansalaisilla on myös aiempaa parempia kokemuksia asioinnista poliisin kanssa. Erityisesti on parantunut tuntemus siitä, että poliisi arvostaa kansalaisia asiakkaina sekä poliisin hienotunteisuus asiaa ja asiakasta kohtaan.
Luottamukseni on syntynyt nimenomaan myönteisten kohtaamisten kautta. Olen katsonut poliisia silmiin useasta eri roolista, eikä kertaakaan kohtaamisista ole poikinut pienintäkään syytä nuivisteluun.
Elämäni ainoat, 120 markan sakotkin sain poliisilta, joka ystävällisesti nuhteli mopon kyydissä istunutta teinityttöä. Hymyilevästä konstaapelista jää pitkäksi aikaa positiivinen muisto mieleen.
Minun on siksi vaikea kuunnella viime aikoina turhan usein korviini kantautuneita puheita, joissa poliisiin suhtaudutaan lähtökohtaisesti negatiivisesti.
Haukutaan, solvataan, mustamaalataan ja parjataan. Toki ne kertovat eniten puhujasta ja hänen arvomaailmastaan, mutta silti ne kalskahtavat ikävästi korvaan.
En oikein osaa hymähtää myöskään pelekääkkönä polliisia -kysymyksille. Tutun sanonnan viestissä on jotenkin tympeä sävy. Mitä polliisia pitäisi pelätä, toripolliisiako?
Ei ainakaan sitä virkamerkillä varustettua oikeus- ja yhteiskuntajärjestyksen turvaajaa, yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitäjää. Siinä poliisi on jälleen onnistunut hyvin, kansalaisten turvallisuuden tunne on lisääntynyt entisestään.
Poliisi pyrkii parantamaan suhdetta kansalaisiin entisestään ja tekemään itsestään helpommin lähestyttävän huomenna toista kertaa järjestettävällä valtakunnallisella poliisin päivällä.
72 paikkakunnalla virkavalta jalkautuu ihmisten keskuuteen ja on valmis porisemaan ajankohtaisista turvallisuusasioista.
Keskellä Rotuaaria seisovaa poliisia pitäisi olla luontevampi nykäistä hihasta ja kysäistä mieltä askarruttavia asioita kuin koputtaa maijan ikkunaan.
Saa toki koputtaakin, koska tahansa. Meitähän poliisi palvelee.