Kalajoki Yrittäjä, hylkeenpyytäjä Tapani Pirkola Kalajoelta arvioi hylkeenpyynnin kymmenen kertaa vaikeammaksi kuin muun riistan metsästyksen. Merelle ei mennä kuin soitellen sotaan, vaan nöyränä kohtaamaan nokkelaliikkeinen, hyväkuuloinen ja tarkkavainuinen eläin.
Hylkeet pyydetään useimmiten jäältä, missä liikkuminen keväällä on petollista. Pirkola sanookin jäällä kulun vaativan vuosien harjoittelun.
On vaikea tietää myös eläinten olinpaikka. Se vaihtelee jääolojen mukaan. Tiedetään, että hylje hakeutuu ensimmäiselle jäälle, vahvimmalle jäälle, minne se tekee pesänsä ja synnyttää poikasensa. Tuulet kuljettavat jäitä. Minne ne kulkeutuvat, on aina arvoitus.
"Tänä vuonna Kalajoen Kallasta ei ole juuri hyljehavaintoja. Sen sijaan niitä näyttäisi olevan Rahjan Hevoskarista pari kilometriä eteenpäin", Pirkola kertoo.
Hylkeenpyyntiin pukeudutaan lumivalkoiseen asuun. Jotkut ovat maalanneet niin saappaansa kuin aseensakin valkoiseksi. Eläintä lähestytään neljän metrin pituisella, potkukelkkaa muistuttavalla ajopuulla. Sen päällä maataan ja käsillä lykitään vauhtia hiljakseen.
"Hyljettä pitää lähestyä tuulen alta ja päin aurinkoa, ettei se näe varjoa. Se näkee noin puolen kilometrin päähän. Paras on, jos pystyy ampumaan järeäkaliiperisella aseella 150 metrin etäisyydeltä. Isä opetti ampumaan niin, että sen kaularanka menee poikki", Tapani Pirkola kertoo.
Toinen koulukunta on sitä mieltä, että hyljettä pitää apua päähän. Pirkolan mielestä tähän liittyy yksi ongelma: hylje liikauttaa vielä kerran eturaajojaan ja sujahtaa edessään olevaan avantoon eikä sitä sen koommin näe. Kun eläintä ampuu niskaan, raajat eivät värähdä, vaan se kuolee siihen paikkaan.
Tapani Pirkola tuli sinuksi hylkeiden kanssa jo pikkupoikana isän ollessa majakkamestarina Kallassa 30 vuotta. Hän itsekin työskenteli majakalla 1968-1974. Kaikki majakkamiehet olivat myös hylkeenpyytäjiä.
Hylkeistä sai tapporahan. Eläin kokonaisuudessaan otettiin käyttöön: liha, traani eli nahan alla oleva rasvakerros, josta keitettiin vernissan veroista maalinjatketta sekä nahka. Kaikelle löytyi markkinat. Nyt ei ole markkinoita sen paremmin lihalle kuin traanillekaan. Tosin ei ole juuri niitäkään, jotka taitavat pyynnin salat.
Pyyntimiehet ovat hävinneet ensin hyljekannan vähentymisen ja sitten rauhoituksen vietyä elinmahdollisuudet ammattilaisilta; niiltä, jotka lähtivät merelle aina maaliskuun puolivälissä ja palasivat saaliineen vasta parin kuukauden kuluttua.
"Ellei taitoja saada elvytettyä, on vaikea selviytyä niin suurista pyyntimääristä, mitä edessä on. Ammattitaito on menossa hautaan. Sitä ei opita kursseilla, vaan jäällä liikkumalla", reilut kolmekymmentä hyljettä elämänsä aikana pyytänyt Pirkola arvioi.