Sosiaalidemokraattinen puolue on nostanut vanhustenhoidon kunnallisvaalien pääteemakseen. Tämä ei ole suinkaan ensimmäinen kerta, kun vaaleja käydään vanhustenhoidon merkeissä. Mikäpä sen osuvampi teema?
Vanhustenhoito Suomessa ei ole sillä tasolla kuin sen pitäisi olla. Tämä on tiedossa oleva tosiasia, josta vanhusten kanssa työskentelevät ovat tämän tästä huomautelleet.
Laitoshoidossa mummoja ja vaareja makuutetaan ilman riittävää hoivaa. Eivätkä hyvän hoidon periaatteet toteudu kotihoidossakaan.
Määrärahoja on leikattu joka suunnalta ja se tuntuu ja näkyy on hoitomuoto mikä tahansa.
Se on todistettu, että vanhusten hoidossa ei päästä riittävän hyvälle tasolle pelkin suosituksin. Tarvitaan järeämpiä välineitä. Mutta mitään ei ole odotettavissa, ellei henkilöstön määrän lisäämiseen ja sen myötä tapahtuvaan laadun kohentamiseen saada myös lisää rahaa.
Vanhuspalvelulain valmistelu on peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardsonin (sd.) vastuulla. Guzenina-Richardson on onnistunut asian käsittelyn eri vaiheissa möhlimään useaan otteeseen niin, että luottamus hänen asiantuntemukseensa horjuu, sen myötä kykyyn johtaa lain valmistelua.
Alunperin Guzenina-Richardson oli sitä mieltä, että lailla tulee määritellä laitoshoitoon sitova henkilöstömitoitus. Sittemmin hän pyörisi sanansa, kunnes esitti mitoitukseksi 0,5 hoitajaa vanhusta kohti.
Nyt kun jopa pääministeri Jyrki Katainen (kok.) on näyttänyt vireää valoa henkilöstömitoitukselle, Guzenina-Richardson on tarkentanut esitystään ja nostanut mitoitustarpeen 0,7:ään eli seitsemään hoitajaan kymmentä vanhusta kohti.
Kyse on joko Guzenina-Richardsonin typerästä poliittisesta iltalypsy-yrityksestä tai vain siitä, että hän on pihalla itse asiassa. Hän ei ole nimittäin kyennyt julkisuudessa täsmentämään, mitä hän mitoituksella oikeasti tarkoittaa. Pitääkö tuo mitoitus olla kaikissa työvuoroissa ja keitä henkilökuntaan kuuluvia siihen lasketaan?
Tämän hetken suosituksissa minimitasona pidetään viittä hoitajaa kymmentä hoidettavaa vanhusta kohti. Se ei toteudu kaikkialla, mutta toisissa paikoissa määrä ylitetään. Käytännöt ei laitoksissa eroavat paljon toisistaan, sillä hoitajia on keskimääräin yli kuusi kymmentä vanhusta kohti.
Peruspalveluministerin sooloilu vanhuspalvelulain käsittelyssä ei tee hyvää itse asialle. Tällainen huutokauppa vain herättää ärtymystä ja lisää poliittista vastakkainoloa. Asian käsittelyn yhteydessä ilmennyt asiantuntemattomuus herättää kysymyksen, pitäisikö vanhustenhuollon kokonaisuus katsoa vielä kerran uudelleen läpi.
Ei ole epäilystäkään, etteikö tarvita lisää käsiä hoitamaan vanhuksia laitoksissa ja kodeissa, ja että siihen tarvitaan lisää rahaa.
Kuntien kyky lisätä menoja alkaa olla nollissa. Kovin paljon parempi tilanne ei ole valtiolla. Rahan irrottaminen vanhustenhoitoon on kuitenkin viime kädessä arvovalintakysymys.