Älä hämmenny, jos kadulla tulee vastaan
huutava ja voimakkaasti ilmehtivä henkilö.
Hän luultavasti osallistuu Mieskuoro Huutajien
lokakuussa järjestettävään huutotyöpajaan.
Sama porukka pysyy mukana koko nelipäiväisen
työpajan ajan, eikä välistä oteta ketään mukaan.
Äänessä oleminen on aina ollut mukavaa. Mutta kun ei ole siunattu musiikillisilla taipumuksilla, laulaminen ei tule kyseeseen. Kädet hikoavat, kurkkua kuivaa ja kieli tarttuu kitalakeen jo pelkästä ajatuksesta, että laulaisi jonkun kuullen. Huutaminenhan ei ole laulamista, eihän?
Ennen ensimmäistä huutotyöpajaa jännittää. Suurin pelko on, että huutamisen sijaan sitä joutuu kuitenkin laulamaan. Yläasteen laulukokeen yhä kummitellessa takaraivossa uskottelen itselleni, että huutaminen ja laulaminen ovat kaksi eri asiaa.
Oululainen mieskuoro Huutajat järjestää nelipäiväisen huutotyöpajan nyt toista kertaa. Edellisen kerran se järjestettiin kolme vuotta sitten. Työpajaan osallistujat pääsevät huutamaan kurkku suorana suoraan sydämestä kenenkään tuomitsematta. Mitä kovempaa, sen parempi - monen osallistujan iloksi.
Myöhästyn työpajan alusta. Saapuessani perusharjoitukset on jo käyty ja ryhmä karjuu täyttä kurkkua. Ujostellen liityn joukon jatkoksi, vaikka lämmittely ja äänen avaaminen onkin jäänyt bussipysäkillä hyräilyn varaan.
Ensimmäinen epäilys iskee, kun pitää valita, kummalle puolelle salia asettuu. Ikkunan puolelle bassot, seinän puolelle tenorit. Pitikö tässä sittenkin tietää jotain musiikista? Epäröiden yritän muistaa, mikä ääniala on mikäkin, ja suuntaan lopuksi seinän puoleiseen joukkoon, siellä kun näyttää olevan enemmän naisia.
"Napakymppi!", ajattelen, kun kuulen ikkunan vieressä seisoskelevien isojen miesten matalan äänen. Ensimmäinen oikein.
Jatko ei vaikuta yhtä lupaavalta. Kädessä olevassa paperissa on porilaisten marssin sanat, ja kapellimestarina toimiva Petri Sirviö ohjaa tenoreita (eli siis myös minua) huutamaan kuten nenäkäs pikkulapsi, jonka hän muistaa kisanneen alkuperäisessä Tupla tai kuitti -ohjelmassa.
"Nyt mukaan semmoista ärsyttävää ääntä, joka tulee nenästä", Sirviö ohjeistaa.
Tenoreiden joukossa seisoo myös Tanja Turtiainen. Hän on ensimmäistä kertaa mukana huutotyöpajassa, mutta olisi halunnut mukaan jo edellisellä kerralla.
"Luulin silloin, että huutotyöpaja on vain miehille. Pakotin mieheni lähtemään mukaan, koska luulin, etten itse voi osallistua. Kun hän ensimmäisen treenin jälkeen palasi kotiin ja kertoi, että paikalla oli myös naisia, harmitti. Siitä lähtien olen katunut, etten lähtenyt mukaan. Nyt kun työpaja järjestettiin taas, oli aivan pakko osallistua," Turtiainen muistelee.
Turtiainen on mielissään mukana ja kehuukin kokemusta vapauttavaksi. "Kerrankin saa keuhkota ja olla oma itsensä, puhua niin kovaan ääneen kuin tahtoo. Saa kunnolla karjaista keuhkot pihalle", hän kuvailee.
Keuhkojen pihalle karjaisemisen yrittäminen jatkuu, kun porilaisten marssi jatkuu. "...Voivoivoivoivoi vainolaisen hurmehella peittää maan!"
Salissa kaikuu, ja ääni paisuu marssin edetessä.
Kukin osallistuja antaa enemmän itsestään jännityksen hälvetessä, eikä huutaminen tunnu enää niin omituiselta, kun sitä on mukana tekemässä kahdenkymmenen muun kanssa.
Virpi Söyrinki, myös tenori, oli mukana jo edellisellä kerralla kun huutotyöpaja järjestettiin.
"Olen mukana vertailevalla mielellä. On kiintoisaa seurata, eteneekö työpaja samalla tavalla kuin aiemmin ja onko se muuttunut paljon", Söyrinki kertoo.
Ensimmäisen tapaamisen ensimmäisen tunnin jälkeen huutotyöpajalaiset ovat ehtineet opiskella huutamisen teoriaa, etsineet omaa sisäistä Tapio Rautavaaraansa ja löytäneet hänet.
"Kun kerrankin pääsee tekemään jotain tämmöistä, niin pitäähän sitä osallistua. Sen verran erikoista puuhaa, huutamista ihan vain huutamisen vuoksi", Söyrinki kuvailee.
Virpi Söyringillä on takanaan kymmenen vuoden kuorotausta. Sillä ei hänen mukaansa kuitenkaan ole juuri väliä, onko taustaa vai ei.
"Ei se paljon auta, huutaminen on niin erilaista", Söyrinki summaa.
Antti Lehtonen on aina lievästi fanittanut Huutajia ja ollut kiinnostunut heidän toiminnastaan. Edelliseen huutotyöpajaan hän ei päässyt, joten nyt oli pakko tulla.
"Tämä on niin mielenkiintoinen kokemus", Lehtonen kertoo.
Tähän mennessä Lehtosen keuhkot ovat vapautuneet, lisäksi hän on löytänyt oman sisäisen Tapio Rautavaara -soundinsa. Tapsa-soundin löytäminen onkin ollut Antti Lehtoselle toistaiseksi mukavinta työpajassa.
"Tästä jää aivan varmasti hyvä mieli, onhan tämä jonkinlainen pitkäaikainen haave, joka nyt toteutuu", Lehtonen summaa.
"Kuoooooooooo losssaaaaaa meeee kiiinnnnn vaaaasss taaaaa kall pee nemm me!" Bassojen huuto on komean kuuloista jo ensimmäisillä kerroilla, kun isot miehet antavat äänen tulla kantapäästä saakka.
Sirviö muistuttaa, että äänen lisäksi huutamisessa on tärkeää muistaa myös kasvot.
"Kaikkien kasvojen liikkeiden tulee olla sata kertaa vahvempia, kun esiinnytään porukassa. Ilmeilkää", kehottaa kuoronjohtaja.
Huutajat käyvät antamassa työpajalaisille tyylinäytteen Tonttujen jouluyön muodossa. Mustat puvut, valkoiset kauluspaidat ja kumiset kravatit luovat huutajien esiintymisasun. Ja vaikka he ovatkin sukkasillaan, harva on koskaan kuullut tip tapista yhtä vahvaa tulkintaa.
Mieskuoro poistuu tilasta arvokkaasti ympyrän muodossa, joka valtaa koko huoneen. Vaikuttava esiintyminen toimii esimerkkinä, joka jättää kuulijan toivomaan, että kykenisi joskus yhtä mahtipontiseen suoritukseen.
Alun kylmästä hiestä, kuivasta kurkusta ja tärisevistä jaloista huolimatta huutaminen on terapeuttista. Vaikka paikalla on muita ihmisiä, kukaan ei komenna olemaan hiljaa.
Vaikka musiikillinen taustani on huteralla pohjalla, en tunne oloani ulkopuoliseksi tässä kuorossa. Kun kaikki keskittyvät omaan huutamiseensa, ei haittaa, vaikka välillä menisikin vähän nuotin vierestä.
Koska lauluharrastus on tukahdutettu jo ennen alkujaan, ei hapenottokyky ole kehittynyt niin pitkälle, että ilmaa riittäisi pitkien lauseiden huutamiseen. Onneksi kuoronjohtaja Sirviö on huutamisen asiantuntija ja tietää ratkaisun ongelmaan.
"Jättäkää reilusti pätkä lauseesta pois. Kun teitä on noin monta, te ette varmastikaan jätä samaa pätkää pois. Ei sitä kukaan huomaa", Sirviö vinkkaa.
Pieni fusku on siis sallittua.
Kun ilman saanti on taattu ja porilaisten marssi opeteltu, jäljelle jää äänenmuodostus. Sydänjuurista lähtien huutaminen on kiinni ainoastaan korvien välistä - siitä, kehtaako.
Tässä ryhmässä on enemmän kiinni siitä, kehtaako olla huutamatta. Marssi alkaa puhevoimakkuudella, mutta kappaleen edetessä puhe yltyy huudoksi.
Vajaan kolmen tunnin huutosession jälkeen olo on rento. Kaikki aggressiot ja päänvaivat ovat unohtuneet sen metelin alle, mitä työpajan ensimmäinen tapaaminen piti sisällään. Vaikka aluksi huutaminen hieman oudoksuttikin, jälkeenpäin sitä ei edes muista.
Eikä huutaminen vaadi huutotyöpajaa. Naapureita voi viihdyttää omalla huutoversiolla vaikka uusimmista radiohiteistä.