Oulun kaupunginteatteri: Juoksuhaudantie. Kari Hotakaisen romaanin pohjalta dramatisoinut Jukka Heinänen. Ohjaus Heta Haanperä. Lavastus Olli Mäntylä. Puvut Pirjo Valinen. Koreografi Petri Kauppinen. Valomestari Erkki Häikiö. Äänimestarit Jukka Lappalainen ja Jussi Vartio.
Rooleissa: Mikko Leskelä, Heli Haapalainen, Tuula Väänänen, Hannu Kangas, Aki Pelkonen, Aki Pelkonen, Pentti Korhonen, Liisa Toivonen, Anneli Niskanen, Ritva Grönberg, Kari J. Ristolainen, Hannu Pelkonen ja avustajia.
Ensiesitys 3.2. suuri näyttämö.
Oulun teatterin dramaturgi Jukka Heinänen teki rohkean ja oikealta tuntuvan tempun Kari Hotakaisen Juoksuhaudantielle: Heinänen siirsi draaman Ouluun.
Häiriintynyt ja hätääntynyt Matti Virtanen tekee nyt täsmäiskuja ja pissakepposia oululaisilla viherpihoilla.
Paikkakunnan vaihto teki sen, että Virtasen perhetragedia tuntuu vielä piirun verran koskettavammalle jutulle.
Kyllä sitä terhentyy kummasti, kun pesästään ärsytetty räyhäkkä kotirintamamies lenkkeileekin lähipiirissä eikä Helsingin lähiöissä, tirkistelee omakotiasujia pallogrillin takaa paikallisilla rintamamiestaloalueilla ja pöllii shampoota Raatin uimahallista.
Näin on entistä helpompi löytää itsestään pikku kyylä Rehusen pariskunnan tyyliin tai oman reviirin tallaamisesta tuohtunut omakotiheimolainen psykologi Lauri Mäkisen tapaan.
Tunnistettavuus on Hotakaisen ja esityksen komiikan A ja O. Kiitos Heinäsen muutto-operaation voimme nyt entistä herakammin nauraa itsellemme ja näyttämölle karrikoidulle naapurillemme.
Yleisö remahti äänekkäimmin silloin kun osui ja upposi.
Dramaturgi Heinänen ja ohjaaja Heta Haanperä toimivat aivan niin kuin romaanin oma asunnonvälityksen konkari Jarmo Kesämaa opastaa: aistivat paikan ja ajan henkeä.
Fiktio on helpompi myydä osuvalla faktalla. Silloin päähenkilön unelmat alkavat katsojasta tuntua omilta ja hän tunnistaa myös ne negaatiot, joilla Virtasen ahdistelema ympäristö saartaa tätä kodin onnea etsivää sissiä. Eivät he sen erikoisempia ihmisiä ole kuin kukaan mukaan.
Yleisö ostaa esityksen, kun se tunteet tanassa paikantaa kertomuksesta itsensä ja ikiomat asenteensa. Että ei voi olla totta, kun on niin totta!
Näillä seutuvilla Heinäsen ja Haanperän tulkinta hipoo yhteiskunnallista teatteria.
Ensi hetket esityksessä ovat yllättäviä ja hämmentäviä. Pääosan esittäjä Mikko Leskelä istuu rampissa Suomi-verkkareissa ja puhuu itsestään.
Pari muutakin kertaa hän kommentoi teatteria taiteena, Juoksuhaudantietä esityksenä ja arvioi omaa näyttelijänsuoritustaan.
Arvelen, että tekijät tahtovat tällä brechtiläisellä vieraannuttamistekniikalla vähän ravistella katsojia irti totunnaisesta tavasta katsoa teatteria, muistaa romaani oikein ja piiloutua Leskelän Mikon selän taakse Matti Virtasen tapauksessa.
Täytyykin viitsiä kuunnella omia reaktioitaan ja jaksaa tehdä moraalisia päätelmiä itse.
Toinen järkytys on tyhjäksi riisuttu suuri näyttämö. Näkymä on illuusioton. Vaikka tapahtumapaikaksi on tekstin tasolla määritelty Oulu, paikallisväriä ei ole yhtään.
Välillä autius tuntuu tyhjänpäiväiseltä, sille ei synny merkityksiä. Välillä tila tuntuu leviävän avaruuteen ja kelpaavan hyvin sellaisenaan paikaksi tehdä yleistyksiä.
Tyhjä ja karu näyttämö on kodittoman Matin mielentila. Se on samalla tolalla kuin perheen entinen kolmio sen jälkeen kun vaimo Helena ja tytär Sini lähtivät yhden iskun takia.
Parissa kohtauksessa näyttämö kansoittuu sillä, mitä Matti näkee ja kokee. Äkkiä Matin olohuoneessa peippailevat Mats Sundin, Saku Koivu, Ville Peltonen, Teemu Selänne ja Sami Kapanen. Myös Sinin piirros täyttää ison näyttämön universumin, samoin Pihapiiri-lehden sisältö. Yleisö saa vapaaliput Matti Virtasen sielunelämään. Ja tervetuloa myös mieskatsojat.
Oma lukunsa on esityksen Suomi-kuva. Suomi on urheiluhullu Marimekkolandia, sauvakävelevä ja kotipihojaan rapsuttava kansakunta, jonka tontille muut eivät saa astua tai tulee turpiin ihan Tali-Ihantala -taistelun hengessä.
Puvustaja Pirjo Valinen osoittaa psykologisen silmänsä etenkin sinapinkeltapaitaisen kiinteistönvälittäjän Jarmo Kesämaan (Kari J. Ristolainen), hänen sadeviitassa hikoilevan vaimonsa (Liisa Toivonen) ja Reinoissa ja toppahousuissa käpsehtivän Taisto Oksasen (Hannu Pelkonen) luonnehdinnoissa.
Juoksuhaudantie on Matti Virtasta esittävän Mikko Leskelän selkävoitto.
Oulun versiossa päähenkilö ei ole niin vastenmielinen kuin romaanissa ja yksisyinen kuin elokuvassa.
Leskelä piirtää pakkomielteiseksi muuttuvan isän ja aviomiehen vaikean kaaren puristamatta ja toivoa kannatellen. Se ei ole helppoa, sillä näytelmä on kaksinapainen. Siinä kulkevat käsikkäin Matin ja hänen perheensä tragedia sekä ympäristön keskiluokan tuottama komedia.
Mopo karkaa Virtasen käsistä vasta sotaveteraani Taisto Oksasen luona. Leskelä jaksaa vielä sielläkin pidätellä ylilyönnin monsterin sisällään.
Katsojalle synkkä loppukohtaus tulee vähän puskista ja ilman yhtä selkeitä psykologia perusteita kuin romaanissa.
Tämä on hinta oikomisesta ja karsimisesta, joka mutkikasta romaania dramatisoidessa on jouduttu tekemään.
Kun Heinänen on leiponut Hotakaisen tekstiä, hän on myös lisännyt ja kasvattanut, ei ainoastaan leikannut ja supistanut. Voittajia ovat useat sivuhenkilöt niiden lisäksi, jotka ovat herkkuja jo kirjailijan jäljiltä.
Maukkaita roolitöitä tekevät Hannu Kangas ja Ritva Grönberg tupakoitsijaa kyttäävinä yläkerran naapureina, Aki Pelkonen ja Tuula Väänänen grillibileiden isäntänä ja emäntänä, Väänänen myös Sini-tyttärenä, Kari J. Ristolainen kiinteistönvälittäjä Jarmo Kesämaana ja Liisa Toivonen Merja Kesämaana. Hannu Pelkonen on prenikan arvoinen Taisto Oksanen.
Oulun teatteri onnistui tekemään Kiinteistömaailman ja Lasse Pöystin palkitsemasta romaanista persoonallisen näköisen ja viihdyttävän esityksen, jossa on ripaus harrastajateatterimaista köyhää estetiikkaa ja avustajilla kasvatettuja massoja.
Tämä oli iso koetinkivi ja näytön paikka teatterin uusille ammattilaisille Jukka Heinäselle ja Heta Haanperälle.
Finlandia-palkitun Juoksuhaudantien kantaesitys nostaa Oulun teatterin vetovoimaa. Eikä katsoja pety, jollei saa näppylöitä siitä, ettei pysytä aivan uskollisena alkuperäistekstille.
Hotakaisen henki on kyllä tallella ja haisee myös Oulussa.