Storgatanilla Haaparannan keskustassa on kuppila, jossa kannattaa käyttäytyä viikonloppuiltaisin siivosti. Ponderosan ovella järjestystä pitää mies, jonka otteessa ei ole älyttömän kiva kiemurrella.
"Se on rauhallinen paikka. Ei ole tarvinnut painiksi pistää", ex-painija, maailmanmestari Tomas Johansson hymähtää.
Painiksi mies ei lyö varsinaisessa työpaikassakaan. Johansson kaitsee Haaparannan koulussa ylivilkkaita oppilaita. Auktoriteetiksi riittävät iso koko ja rauhallinen luonne.
"Joo, ei niiden kanssa painita. Jos koulutyö ei kiinnosta, niin lähdemme vaikka kelkkailemaan... tai salille painimaan."
Tomas Johansson, 42, on paininsa paininut. 17 vuotta kestäneen edustusuransa Haaparannan suuri mies lopetti Atlantan olympialaisiin vuonna 1996. Sen jälkeen molskilla meni tosin vielä neljä vuotta: kaksi Saksan bundesliigassa ja kaksi Ruotsin omassa painiliigassa. Uralle tuli sen alusta laskien mittaa komeat 28 vuotta.
"On tämä tutuksi tullut", Johansson sanoo astellessaan Haaparannan Aspen-halliin viritetylle molskille.
Torstaina Aspenissa aletaan vääntää EM-mitaleista. Silloin Johansson pysyttelee visusti katsomossa. Molskilla saavat temmeltää nuoremmat miehet.
"Raskaasta sarjasta puuttuu selvä suosikki, mutta minä en ihan varmasti matolle astele", Johansson nauraa. "Paitsi avajaisissa, kun kannan Ruotsin lippua."
Kuin huumetta
Tomas Johansson myöntää, että neljän vuoden jatkoaika Atlantan kisojen jälkeen johtui luopumisen tuskasta. Paini oli ollut niin pitkään hänen elämänsä keskeisin asia, kaiken toiminnan napa, ettei siitä noin vain päässyt irti.
Vieläkin Johanssonille tulee hetkiä, jolloin molskin kutsu on kova. EM-kisojen seuraaminen katsomosta voi käydä täydestä työstä.
"Kun näen kaverit matolla, pulssi nousee ja keho alkaa nykiä heittoliikkeitä", Johansson naurahtaa.
17-vuotta huipulla niinkin kovassa lajissa kuin paini on käsittämättömän pitkä aika. Johansson sanoo, että on uran loppumisen jälkeen itsekin herännyt hämmästelemään asiaa: mikä piti miehen vuodesta toiseen molskilla?
Suoraa vastausta hän ei ole itseltään saanut.
"Paini on kuin huumetta. Siitä lähtee aikamoiset kiksit, kun otellaan mies miestä vastaan ja adrenaliini kuohahtaa vereen. Minä tykkäsin siitä elämästä, se oli verissä."
Vuodet ovat muovanneet Johanssonin ajattelutapaa.
"Kävin katsomassa Ruotsin painijoiden viimeisiä harjoituksia. He olivat kaikki niin tosissaan treeniensä ja painojensa kanssa. Tuli vain mieleen, että ei kai se noin tärkeää voi olla. Mutta niin se vain on: huippu-urheilija katsoo eteensä kapeaan putkeen, ei se näe, mitä sivuilla tapahtuu. Minä oli aikanani ihan samanlainen."
Siperian karhu
Tomas Johanssonilla on palkintokaapissaan 12 miesten arvokisamitalia. Kirkkaimpana killuu MM-kulta vuodelta 1986.
Siihen, että kultamitali on jäänyt orvoksi, on vain yksi selitys: Aleksander Karelin. Siperian karhu tuli arvokisoihin mukaan vuonna 1988 ja oli voittamaton siihen saakka, kun Johansson ripusti trikoonsa naulaan.
"Kohtasin hänet melkein kaikissa arvoturnauksissa ja hävisin jokaisen ottelun. Mutta siltikin oli hyvä, että Karelin oli mukana. Hän teki valtavan paljon hyvää painille. Aleksanderinhan tunsivat kaikki", Johansson sanoo.
Johansson on ollut niin monta kertaa Karelinin tiukassa syleilyssä, että ylivoiman syistä on syntynyt väkisinkin hyvä perstuntuma.
"Hän on ruumiinrakenteeltaan erilainen kuin me muut: kädet ovat valtavan pitkät ja tasapaino aivan käsittämätön. Lisäksi hänellä olivat kaikki mahdollisuudet ja taustat kunnossa hyvään harjoitteluun."
Siperian karhu oli Johanssonille yksi motivaation lähteistä. Ruotsalainen ei suostunut lannistumaan ylivoimaiselta näyttävän vastustajan edessä. Ei ainakaan etukäteen.
"Ajattelin aina, että pystyn voittamaan hänet."
Lähimmäs tavoitettaan Johansson pääsi syksyllä 1989 Sveitsin MM-kisoissa, jolloin summerin soitua taululla möllöttivät ympäripyöreät 0-0-lukemat. Tuloksena oli Johanssonin diskaus.
"Olin passiivisempi, mutta silloisten sääntöjen mukaan 0-0-tuloksen olisi pitänyt merkitä molempien diskausta."
Rehellistä peliä
Vuoden 1985 arvokisojen tuloksista Tomas Johanssonia on turha hakea. Silloin mies oli kilpailukiellossa. Haaparantalainen kärysi Los Angelesin olympiakisoissa vuonna 1984 anabolisten steroidien käytöstä.
"Se on sellainen episodi urallani ja elämässäni, josta en ole kauhean ylpeä. Asia pyörii vielä 20 vuoden jälkeenkin mielessäni lähes joka päivä. Aina siitä joku muistaa muistuttaa", Johansson sanoo.
Johansson oli siitä harvinainen urheilija, että myönsi kiellettyjen aineiden käytön heti käryn käytyä.
"Mielestäni niin oli paras tehdä. On helpompi olla ja elää, kun ei pidä tuollaisia asioita mielensä päällä."
Käryyn johtaneet tapahtumat alkoivat vuoden 1984 EM-kisoista, joissa Johanssonilta murtui nenä. Harjoitustaukoa tuli sen verran, että paino tippui viisi kiloa ja olympialaiset puskivat päälle.
"Tiesin kavereita, jotka olivat käyttäneet aineita ja tiesin, että niiden avulla paino ja voimat lähtevät nopeasti nousuun. Otin kolme piikkiä", Johansson muistelee.
"Olin silloin niin nuori. Itäblokin maat olivat jäämässä pois kisoista ja minua kiehtoi ajatus voittaa kultaa."
"Kaikista asioista pitää aina löytää ne hyvätkin puolet. Minun käryni jälkeen ruotsalaisesta painista tuli puhtaampaa ja asioista alettiin puhua. Itse tein antidopingtyötä luennoimalla asiasta."
