Oulun kaupunginteatteri: Arkkienkeli Oulussa. Anu Kaipaisen samannimisen romaanin pohjalta dramatisoinut Ilpo Tuomarila. Ohjaus Katariina Lahti. Lavastus Katariina Lahti ja Outi Piekäinen. Puvut Pasi Räbinä. Koreografi Petri Kauppinen. Valosuunnittelija Jukka Kyllönen. Äänisuunnittelija Juha Tuisku. Rooleissa mm. Tuula Väänänen, Timo Pesonen, Hannele Nieminen, Ari Piispa, Leena Nuora, Mirjami Kukkola, Antti Kaarlela. Ensi-ilta suurella näyttämöllä 11.2.
Höperö Huppa-Leena pyörittää omaa seurapiiriään Oulussa Suomen sodan keskellä. Hänellä on kontaktit kaikkein ylimpiin Ruotsin kuningasta ja tsaaria myöten. Schaggin perheen hullu tyttö kulkee neljällä raajalla kuin hieho ja seurustelee elävien ja kuolleitten kanssa.
Oulun kantaesityksen voimahahmo ja lämmittäjä on Tuula Väänäsen Huppa-Leena, epäselvästi sössöttävä ja likainen otus, jonka oma perhe on ajanut sosiaalisen yhteisön ei-kenenkään maalle.
Silti Leenalla on suorat ja terveet tavoitteet: löytää ylkä kylkeään lämmittämään.
Ympärilleen pyllistelevän Huppa-Leenan kautta profaani ja pyhä, ylhäinen ja alhainen kääntyvät nurin niskoin ja tarjoutuvat keskusteltaviksi. Hullu tyttö on Oulun viisas.
Tämä antisankari, naispuolinen Quasimodo 200 vuoden takaa saa olla Oulun kaupungin 400-vuotisjuhlavuoden esityksen pääosassa.
Oululaisille tuttu ja luotettu työpari, dramaturgi Ilpo Tuomarila ja ohjaaja Katariina Lahti, kattavat Anu Kaipaisen romaanin runsaudensarven kaupunginteatterin suurelle näyttämölle visuaaliseksi spektaakkeliksi. Suomen sodan voittajat ja häviäjät marssivat kaupungin halki ja kansa velloo suhdanteiden mukana.
Väki vaeltaa näyttämön poikki ajasta aikaan aivan kuin taiteilija Sanna Koiviston valmistumassa olevassa juhlavuoden veistoksessa.
Tuomarila ja Lahti ovat tunnistaneet Kaipaisen romaanissa vastaavan maagisen realismin kuin kolumbialaisella Gabriel García Márquezilla. Arkkienkeli Oulussa ja Sadan vuoden yksinäisyys ovat saman vuoden 1967 tuotantoa. Molemmissa romaaneissa on pienoismaailma, joka mielikuvituksella ja fantasialla väritettynä heijastelee historiallisia tapahtumia.
Karnevalisointi ja maagisen realismin nostaminen näkyvät esityksen tyylilajissa. Draama eli Huppa-Leenan ja Schaggin perheen tarinat etenevät rinnakkaisina linjoina spektaakkelin kainalossa. Yksittäiset kohtaukset leikataan vahvoilla valo- ja ääniefekteillä, jotka halkovat ja viiltävät tilaa ja tilanteita.
Näyttävät valot luovat kauniita kuvia. Näyttelijöillä on kiire joutua ulos näyttämöltä tai sisään seuraavaan kuvaan. Ensi-illassa efektien ja valojen synkka ei vielä toiminut takitilleen.
Näyttämölle sataa lunta lähes yhtä paljon kuin Márquezin romaanissa vettä. Tämä on tuttua Populäärimusiikkia Vittulajänkältä -tulkinnasta. Lopuksi lava vielä täyttyy vaahdosta, joka ilmentänee pilveä tai kaiken peittävää historian hämärää. Peruskorjatun teatteritalon uusilla vermeillä saa vaikka mitä ihmeitä aikaan.
Toimivimpia laajennuksia ovat Petri Kauppisen koreografiat. Sotilassairaalan ruumiiden makaaberi tanssi ja herra Schaggin hautajaisten mässäilykoreografia kasvattavat fyysistä ilmaisua vielä pidemmälle kuin oli käytössä Mikael Niemi -dramatisoinnissa.
Ne, jotka lähtevät hakemaan esityksestä historiallista Oulua, yllättyvät jo näyttämökuvan nähdessään. Puu-Oulua ei näy edes silhuettina vaan näyttämön täyttää kaksikerroksinen seiväsrakennelma.
Lavastaja Outi Piekäinen ja Katariina Lahti ovat loihtineet tapahtumille raamit Pohjois-Pohjanmaan museossa olevan lohipadon pienoismallin mukaan.
Tervaporvarien ja kauppiaiden Oulusta viestii vain Schaggin taloa edustava yksi huone, joka sekin on rouva Schaggin elämänpuiden peitossa, ja Pasi Räbinän silmiä hivelevät puvut. Tulkinnassa on tärkeämpää mentaalihistoria kuin kulttuurihistoriallinen autenttisuus.
Kaipainen sanoi ensi-illan alla Oulussa, ettei tarina ole Oulua vastaan tähdätty. Silti sieltä voi lukea pisteliäitä huomioita, jotka saattavat kirpaista herkkänahkaisia avojalkaisia.
Vaikka tarinaa on koristeltu visuaalisella ja äänellisellä ilottelulla ja liioittelulla, on dramaturgi Tuomarila sittenkin ollut Kaipaiselle hyvinkin uskollinen. Romaanista on oksittu pois vain venäläisten upseerien rekiretki, häivytetty Hilda ja Henrikki ja yhdistetty Schaggin Leenan höpötyksiin hukkuneen Agneksen valitukset.
Ohjaaja on nähnyt Arkkienkelissä vahvojen naisten kertomuksen. Naiset ovat selviytyjätyyppejä ja miehet vätyksiä: herra Schagg mätänee sisältä ja hänen poikansa Mattias piiloutuu sisarpuolen helmoihin.
Karismaattinen Hannele Nieminen rouva Schaggina on taiteilijan ja äidin roolien ristiriidassa, kieltää ruman lapsensa ja säilyttää porvarillisen asemansa sopivasti vaikenemalla ja laskelmoimalla.
Tuula Väänänen on liikuttava ja konstailematon Huppa-Leena, sopivasti outo ja erilainen. Hän lämmittää Leenansa sisältä päin sellaiseen hehkuun, että tytön voi hullulla uskollaan luottaa virvoittavan vaikka kuolleen eläväksi.
Kahden toisiaan taivaalliseksi luulevan poloisen, Huppa-Leenan ja arkkienkeli Miikkaelin (Timo Pesonen), rakkauskertomus on tuotu aivan etunäyttämölle. Se on ollut välttämätöntä, ettei se hukkuisi sodan ja muun spektaakkelin melskeisiin.
Toteutuksen mittakaavasta kertoo, että näyttämöllä on kaikkiaan 25 näyttelijää ja avustajaa.
