Oulun Hupisaarten reunaosien avaaminen rakentamiselle ei ole mahdoton ajatus, mutta asiassa on edettävä hyvin harkiten. Varsinainen puistoalue on jätettävä rauhaan.
Monen oululaisen tukka nousi pystyyn Kalevan uutisista, joiden mukaan Hupisaarten osia aiotaan avata rakentamiselle. Tämä Oulujoen suistoalue kun on eräänlainen paikallinen luonnon pyhättö keskellä kaupunkia, ainutlaatuinen ja korvaamaton alue.
Kun Suomen Kotiseutuliitto myönsi Hupisaarille vuonna 2005 vuoden kaupunginosan arvonimen, perustelujen ydinsanoma oli yksinkertainen: "Oulun Hupisaaret muodostavat yhden maamme hienommista puistoalueista".
Nyt kaupunki on aikeissa järjestää tontinluovutuskilpailun, joka koskisi osaa tuosta hienosta alueesta. Perehtyminen asian taustoihin tosin hälventää pahimpia pelkoja. Jos puistoa kohdellaan suurella pieteetillä rakentamisen yhteydessä, lopputulos voi parantaa Hupisaarten olemusta entisestään eikä heikentää sitä. Mutta myös toisenlainen lopputulos on mahdollinen.
Kilpailualue on rajattu Lasaretinväylän ympäristöön. Kasarmintien puoleinen osuus on tällä hetkellä kiistatta hyvin epämääräisessä tilassa. Se ei oikein ole puistoa eikä kaupunkia, ja siellä on rakennuksia, joita ei käytetä mihinkään. Viimeinen niitti oli vanhan sähkövoimalaitoksen tulipalo pari vuotta sitten.
Rauhalan ja taidemuseon väliin lähelle Tietomaata sijoittuva alue voisi hyvinkin muuttua osaksi Oulun kulttuurista ydintä, jos löydetään onnistunut vanhojen rakennusten peruskorjauksen, uudisrakentamisen ja mielekkään käytön yhdistelmä. Oleellista on, että lopputuloksen pitää avata aluetta eikä sulkea sitä lopullisesti yleisöltä.
Tämä näyttää olevan myös kaupungin lähtökohtana, ja siitä on syytä pitää kiinni asian edetessä.
Kaikkein haastavin osa suunnitelmaa on Lasaretinväylän Hupisaarten puoleinen ranta. Juuri siellä on kyse siitä, nakertaako lopputulos varsinaista puistoa pienemmän tuntuiseksi vai laajentaako ja monipuolistaako se aluetta. Koska konkreettisia ehdotuksia ei vielä ole, oululaisten on syytä olla varuillaan ja kertoa aktiivisesti mielipiteitään suunnitelmien edetessä.
Hupisaarilla on ollut monenlaista toimintaa 1700-luvulta lähtien, ja jo 1800-luvun loppupuoliskolla siitä muodostui hoidettu ja pidetty virkistysalue. Puiston ydinluonne on säilynyt siitä asti samana, mutta ei alue muuttumaton ole ollut. Suuri menetys koettiin talvisodassa, jolloin upea puinen Ainolan kirjasto- ja museotalo tuhoutui pommituksissa.
Viime vuosien iso uudistus on kalatie, josta on nopeasti tullut sympaattinen ja arvostettu oululainen nähtävyys. Nyt keskustellaan vuorostaan Hupisaarten kesäteatterin katsomorakenteiden kehnosta kunnosta. Samalle suistoalueelle Lammassaareen on pystytetty tapahtumateltta uudeksi väliaikaiseksi kulttuuritilaksi.
Puisto ja sen käyttö elävät jatkuvasti, ja juuri niin kuuluu ollakin. Puisto hengittää kaupunkinsa myötä. Se ei ole mikään suojelualue ja sitä on varjeltava, ja samalla sen on oltava avoin ja kaikille vapaa alue.
Kun nämä periaatteet pidetään mielessä, ongelmia ei pitäisi tulla. Rajatulle kilpailualueelle on mahdollista rakentaa hyvin varovaisesti jotain uutta, mutta toistaiseksi ei ole tietoa, mitä olisi tulossa ja kuka sen rahoittaisi. Jos kaupunki itse ei käytä budjettivarojaan, jää avoimeksi, kuinka uusia kulttuuritiloja sitten oikein rahoitettaisiin. Esimerkiksi palaneen voimalan peruskorjaus ei ole halpaa puuhaa. Tällaisella alueella kaupunkikaan ei voi ajatella vain säästämistä.