Tiernapoikatarinamme alkaa 1960-luvun jälkipuoliskolta — tai oikeastaan jo 1940-luvun lopulta — jatkuen 1970-luvun loppuun. Tarinasta löytyy niin radio- ja televisioesiintymisiä, lehtihaastatteluja, kuin julkisuuden henkilöiden tapaamisia mm. molskis-Eemelistä, Spedestä ja Loirista aina kansainväliseen tähteen saakka.
Kertomus kulkee Huotarisen sakin ympärillä, mutta siihen liittyy myös useita muita aikansa sakkeja ja tuttuja oululaisnimiä, ja mukana on kuvauksia sekä tiernapoikatappeluista että parhaista esiintymisistä. Historiikissa liikutaan lisäksi koelaulutilaisuuksista Pohjankartanon vuoden 1970 ensimmäiselle Tiernapoikakurssille ja varusteiden historian kautta niiden nykyvaiheisiin. Osa koelaulutodistuksista sekä Tiernapoikakurssitodistukseni ovat kopioitu kertomuksen liitteiksi. Mainitsen tekstissä eri kokoonpanoissa esiintyneet henkilöt myös sen aikaisilla lempinimillään, koska niillä nimillä pojat tunsivat toisensa. Haastattelin tarinaa varten useita eri kokoonpanoissa olleita poikia, joista moni muisteli olleensa sakissa pitempään kuin oli todellisuudessa ollutkaan. Niin mieluisana ja muistorikkaina nuo ajat olivat jääneet mieleen.
Joidenkin kokoonpanojen osalta tekstissä saattaa olla hieman epätarkkuutta, koska porukan kokoonpano muuttui vuosittain ja toisinaan jopa kesken esiintymiskiireiden, sillä tiernapoikaelämä saattoi olla raskasta koululaisille. Yleensä ensimmäisenä jokailtaisiin keikkoihin kyllästyi tähdenpyörittäjä eli Mänkki.
Hänen paikalleen oli kuitenkin helppo ottaa joku tuuraamaan, jos tilapäistä varamiestä tarvittiin. Herodeksen, Murjaanien (lauluissa muodossa Murijaanein ja puhekielessä yleisesti Murijaanien tai Muriaanien) kuninkaan ja Knihtin (puheessa myös nihti) rooleja vakiojäsenet pystyivät vaihtamaan kiireesti, sillä ohjelma osattiin ulkoa. Mänkkinä saattoi olla jo äänenmurroksen kynnyksellä oleva tai sitten nuori tulokas, joka roolissaan oppi tiernapoikien vuorosanat ja laulut.
Olen jakanut Huotarisen sakin historian kolmeen vaiheeseen, joista ensimmäinen sijoittuu 1960-luvun jälkimmäiselle puoliskolle vuoteen 1970 saakka. Toinen vaihe sijoittuu 1970-luvun alkupuoliskolle ja kolmas vaihe 1970-luvun jälkimmäiselle puoliskolle. Itse olin tiernapoikana 1960-luvun jälkipuoliskolla ja aivan 1970-luvun alussa. 1960-luvun jälkipuoliskosta 1970-luvun alkuun
Ensimmäinen esiintymislupa hankittiin vuonna 1968. Koelauluesitys pidettiin silloisessa Musiikkiopistossa Ojakadulla. Koelaulutilaisuudessa oli odottelemassa vuoroaan useampia tiernapoikaporukoita, ja arviointiraadissa oli mukana myös useampia henkilöitä. Kokoonpanossamme esiintyivät velipuoleni Mikko Huotarinen (Herodes), Reijo Immonen tai pikkuveljeni Jorma Halonen (Murjaanien kuningas), Jukka Ahmala (Mänkki) ja minä (Knihti). Koelaulutodistusta ei ole säilynyt.
Olimme tuolloin Jukan (Juken) kanssa yhdeksän vuotiaita, Mikko (Mike) 13, Reijo (Relo) 12 ja Jorma (Joppe) vasta seitsemän vuotias. Asuimme kaikki Puolivälinkankaalla Ampiaistiellä. Relo muistaa olleensa alkuaikojen esiintymiskäynneillä Murjaanien kuninkaana, mutta harjoittelimme ja vaihdoimme eri rooleja. Juken jäädessä kokonaan pois kokoonpanoksi vakiintui: Mike Herodeksena, Joppe Murjaanien kuninkaana, Relo Mänkkinä ja minä Knihtinä. Tuosta vuoden 1968 kokoonpanosta on säilynyt valokuva. Porukan vetäjänä oli luonnollisesti Mikko Herodeksena.
Puolivälinkangas oli 1960- ja 1970 luvun vaihteessa vielä vanhan kyläyhteisön kaltainen asumalähiö. Varsinkin me koululaiset tunsimme melko laajalta alueelta asukkaat ja tiedettiin, missä talossa kukin asui. Yhteenkuuluvuus auttoi varmaankin tiernapoikataitojen säilymistä ja siirtymistä 1970-luvulla, kun tämä merkittävä oululainen perinne uhkasi kadota. Oulun laitaosissa perinne säilyi siis läpi tiernapoikakulttuurin uhkavuosien, jolloin yhtenä tärkeimmistä perinteen jatkajista oli Huotarisen sakki.
Mikolla oli tiernapoikaviritelmiä jo aikaisemminkin asuessamme keskikaupungilla Heikinkadulla, mutta me muut veljeksistä tulimme mukaan vuonna 1968. Mikko haki vuorosanat kirjastosta (tai lainastosta, kuten silloin sanottiin) lainaamistaan tiernapoikakuvauksista, ja hioimme esiintymisen kuntoon kotimme autotallissa.
Mikon isä ja isäpuoleni Matti Huotarinen auttoi muutamien laulujen sävelten kuluissa. Hän oli ollut itsekin tiernapoikana vuosina 1946 ja 1947. Heidän sakkinsa harjoitteli tuolloin Raksilassa Syrjäkadulla kellarissa, ja Matti muistelee, että mukana oli ainakin Kerolan poikia. Esiintymässä ja taskurahoja tienaamassa he kävivät yksityisissä asunnoissa ja pikkujouluissa, mutta myös Asemaravintolassa ja Sarkassa.
Ensimmäinen kokoonpanomme oli alkujaan siis lähes veljesvoimin koottu ja kaikissa myöhemmissäkin kokoonpanoissa oli mukana vähintään yksi veljeksistä, mikä helpotti myös perinteen siirtämistä. Entisen Tuiran synnytyssairaalan pikkujouluissa, äitini työpaikalla, esiinnyimme usein pelkällä veljeskokoonpanolla, kun Mänkkinä esiintyi nuorempi veljeni Pekka Halonen. Pekka oli myös myöhemmin 1970-luvun loppupuolella muutamilla nuorimman veljemme Yrjö Huotarisen (Ykän) porukan keikoilla Mänkkinä.
Ensimmäisenä vuotena aloitimme kiertelemällä ovelta ovelle ja esiintyen yksityisten perheiden olohuoneissa. Muistan hyvin, kuinka Jopelta kysyttiin eräässä kodissa laulunumeroa, ja hän vastasi kirkkaalla äänellä, että kymppi, vaikka ei ollut saanut vielä ensimmäistä todistustakaan. Vielä samana vuonna siirryimme esiintymään ravintoloihin sekä yritysten ja laitosten pikkujouluihin, ja myöhemmin esiinnyimme lähes yksinomaan ravintoloissa ja pikkujouluissa.
Teimme ainoastaan yksittäisiä kotikäyntejä, koska ravintolaesiintymiset ja suuret pikkujoulutilaisuudet tuottivat illassa monikertaisesti sen, mitä kotikäynneiltä oli rahaa kertynyt. Muutaman viikon ravintolaesiintymisillä tienasimme jokainen jopa enemmän kuin vanhempamme ansaitsivat kuukaudessa. Rahat menivät luistimiin ja mailoihin sekä jonkin verran myös vaatteisiin (1960-luvun nuorisomuoti ja -musiikki olivat lyöneet läpi jo Oulussakin). Vietimme tuolloin myös lahjarikkaita jouluja, kun meillä pojilla oli itse hankittua rahaa jouluostoksia varten.
Heti alusta alkaen hankimme tiernapoikaluvan pakollisessa esiintymiskokeessa. Arvosanaksemme vakiintui kiitettävä, ja pidimme itseämme kaikkina esiintymisvuosinamme yhtenä Oulun parhaista sakeista. Useina vuosina todennäköisesti olimmekin paras sakki sekä esiintymisen että varusteiden puolesta.
Hienoihin varusteisiin panostettiin todella paljon. Ykän aikaisessa vuoden 1977 Oulun kaupungin musiikkiopiston Tähtipoikaryhmän koelaulutodistuksessa lukee kiitettävän arvosanan jälkeen erikseen vielä kauniit vaatteet (liite 4). 1960-luvun loppupuolella esiintymislupa oli ehdottomasti pidettävä aina mukana. Vuoden viimeisten esiintymisten jälkeen lupaa ei tullut valitettavasti säilytettyä. Seuraavana vuonna tarvittiin uusi lupa, joten silloin ei osannut arvostaa vanhan luvan myöhäisempää muistoarvoa. Onneksi myöhäisemmiltä kokoonpanoilta on säilynyt useita koelaulutodistuksia.
Viisisakarainen tähtemme poikkesi muiden tiernatähdistä selvästi edukseen. Oulun hienointa tähteä jouduimme puolustamaan usein, ja jäljempänä kerron parista kahakasta, jolloin myös tähti joutui kateuden kohteeksi ja taistelu- tai paremminkin itsepuolustusvälineeksi. Tähden on tehnyt Matti Huotarinen — VR:n kuoromiehiä, jolta löytyi tukea löytyi poikien lauluharrastukselle, vaikka illat tahtoivat venyä pitkiksi.
Jihängit ja kruunut veimme huippukuntoon jo 1960-luvulla. Aluksi varusteet valmistettiin kotonani, mutta myöhemmin kukin pojista teki ne kotonaan. Muistan myös hyvin, kun porukkaan tuli mukaan naapurinpojista Matti Träskelin (Masi). Masin kotona leikkelimme ja viimeistelimme vahvoista kartongeista sellaiset jihängit, että ne kestivät kovempaakin käyttöä. Kruunut olivat myös upeat, ja teimme lisäksi kokeilun vuoksi miekoille tupet. Masista tulikin myöhemmin grafiikan alan ammattilainen. Masin isältä Turolta opimme myös erään lisäsäkeistön, joka ei ollut kuulunut vielä ohjelmistoomme.
Melko varhaisessa vaiheessa taoimme käyrät miekat Pohjankartanon metallityökurssilla yhdessä Mikon ja Träskelinin Matin kanssa. Myös kädensijojen kuperat suojat taottiin metallista. Käsisuojista lähti lisäksi metallinen väistinkaari, joka kiinnitettiin miekkojen nuppiin. Miekkojen valmistusta valvoi ja ohjasi Mikon opettaja Heimo Hokkanen.
Hänen avustuksellaan miekat saivat upean viimeistelyn: miekat öljyttiin ja kuumennettiin mustiksi. Myöhäisemmissä vaiheissa Herodeksen miekka sai kultamaalauksen, ja lopulta kaikki miekat ovat saaneet hopeamaalauksen.
Varusteiden väritys vakiintui seuraavaksi: Herodeksella puna-kulta, Murjaanien kuninkaalla musta-hopea, Knihtillä sini-hopea ja Mänkillä päävärinä oli keltainen. Paidat olivat valkoisia ja pitkähelmaisia. Kuninkailla jihängit olivat ristissä, Knihtillä oli yksi olkavyö ja Mänkillä vain vyöosa. Aivan ensimmäisissä varusteissa Murjaanien kuninkaalla oli kuitenkin myöhemmästä tavasta poiketen vain yksi olkavyö ja Knihtillä oli puolestaan ristikkäiset olkavyöt.
Viittojen väritys oli perinteisesti punainen, musta, sininen ja keltainen, mutta viittojen malleihin tehtiin ajoittain suuriakin muutoksia. Eräänä vuonna viittakangasta ostettiin reilummin, jotta niihin saatiin tehtyä yläreunaan noin puolenmetrin mittainen käänne. Viitta laskeutui olkapäille siis kaksinkertaisena ja käänteen reunat myös koristeltiin.
Todennäköisesti tapa ei ollut käytössä ainakaan vielä 1960-luvun lopussa muilla porukoilla. Kyseinen valmistustapa jatkui aina 1970-luvun loppuun saakka.
Herodeksen ja Murjaanien kuninkaan kruunut olivat saman malliset lukuun ottamatta aivan alkuaikoja, jolloin Murjaanien kuninkaalla oli sahalaitainen kruunu. Kruunujen teko oli tarkkaa puuhaa, sillä ristikkäisten kaistaleiden piti taipua sopusuhtaisesti.
Liimausvaiheessa käytimme painoja kaaren aikaan saamiseksi, ja kruunun piti painua keskeltä hieman sisäänpäin. Murjaanien kuninkaalla oli useana vuotena Mikon 1960-luvun lopussa tekemä metallinen ja melko painava kruunu, joka piti pehmustaa sisäpuolelta, ettei se painaisi otsaa. Kruunu oli käytössä vielä televisioesiintymisessä vuoden 1972 Danny Kayen Suomen vierailun yhteydessä.
Alusta alkaen Mänkillä oli korkea suippokärkinen päähine ja Knihtillä neuvostoliittolaisvalmisteinen punaisella tähdellä varustettu metallikypärä. Punatähti tosin piilotettiin hopeapaperisella tähdellä. Mikon mukaan kypärä olisi ollut käytössä jo hänen ja Tauriaisen poikien aikana 1960-luvun puolivälissä Heikinkadulla asuttaessa. Sitten se olisi kulkeutunut serkulleni Jouko Kupiaiselle, jolla oli myös oma sakki. Mikon mukaan hän haki kypärän Joukolta meidän aloittaessamme laulamisen vuonna 1968.
Kasvojen maalaus noudatteli vuodesta toiseen samaa linjaa. Herodeksella viiksien poskikiehkurat kaartuivat ylöspäin ja Knihtillä alaspäin. Alahuulen alle leukaan värjättiin myös kapea parta ja kulmakarvat mustattiin. Värjäys tehtiin noetulla viinipullon korkilla. Murjaanien kuninkaan kasvot mustattiin kokonaan. Muistan kuinka Joppea välillä kyllästytti Murjaanien kuninkaana jatkuva kasvojen peseminen iltamyöhäisellä, mutta Mikon ja minun aikana hänen oli joukon nuorimpana tyytyminen asemaansa.
Mänkin kasvojen maalaus vaihteli eniten. Maalaus saattoi muistuttaa Knihtin maalausta, mutta usein viikset ja leukaparta olivat vähäisemmät, muistuttaen robin hood —tyyliä. Myöhemmin 1970-luvulla maalaustavaksi vakiintui suun ympäristön — ylähuulesta alaleukaan — maalaaminen mustaksi.
Ehdimme osallistua, Mikon ollessa vielä laulukykyinen, Oulun työväenopiston järjestämälle ensimmäiselle Tiernapoikakurssille (liite 1), joka pidettiin Pohjankartanossa 11.10. — 15.11.1970, eli juuri ennen esiintymissesongin alkamista. Porukassamme oli silloin Mikon ja minun lisäkseni Matti Träskelin sekä Mikon luokkakaveri, joka oli Mikon mukaan kympinlaulaja koulussa, joten hänen mukaansa tulo oli sillä selvä.
Jostain syystä kurssilla ei ollut mukana veljeni Joppe, joka oli ollut meidän vakituinen Murjaanien kuningas. Ehkä Mikko luotti luokkakaverin kykyihin liikaa. Myöhemmin Joppe otti kuitenkin vetovastuun koko porukasta, kun Mikko ja minä jäimme pois. Jopesta tuli silloin itseoikeutetusti sakin Herodes.
Opettajina kurssilla toimivat oopperalaulaja Eero Harmaala, oopperatanssija Kalevi Merikallio ja lehtori Kalevi Rousti. Kurssin johtaja oli Eero Harmaala. Kuulimme siellä, miltä laulujen pitäisi kuulostaa nuoteista soitettaessa, ja flyygelin säestyksellä harjoittelimme perinteisiä tiernalauluja, joista meillä oli jo useamman vuoden esiintymiskokemus. Kurssilla opimme venyttämään Herodeksen laulun kertosäkeen kohdan: Siihen asti, kun hän tuli asti-sanan ensimmäistä tavua pidemmäksi ja vastaavasti pidentämään myös Murjaanien kuninkaan laulun kertosäkeestä kohdan: Yksi herra ja kuningas herra-sanan ensimmäistä tavua. Lisäksi meille opetettiin hieman lisää näyttelemistä, mm. kumartamaan ensimmäisen laulun: Hyvää iltaa, hyvää iltaa hyvää-sanojen kohdalla sekä päätteeksi esitetyn kiitoslaulun: Kiitos olkohon, kiitos olkohon kiitos-sanojen kohdalla. Muutokset olivat suhteellisen pieniä, mutta toivat lisää elävyyttä, näyttävyyttä sekä vaikuttavuutta esityksiin, ja laulutyyli muuttui hieman kuninkaiden laulujen osalta. Kurssin päätteeksi — muistini mukaan — paras porukka pääsisi levyttämään ja esiintymään joulukadun avajaisiin.
Kilpailimme varsin tasaisesti yhden sakin kanssa, joka taisi olla Holman sakki. Porukassa oli Holman lisäksi muistaakseni luokkatoverini isoveli, sukunimeltään Pihlajaniemi. Esko Rautava muistelee tosin, että vuonna 1972 silloisen Huotarisen sakin kanssa Helsingissä olisi ollut esiintymässä myös Holman sakki. Toivottavasti noihin molempiin kilpaileviin sakkeihin saadaan varmennusta. Saattaahan olla, että myös Holman nimi siirtyi perintönä jatkajille. Kurssilla kanssamme kilpaillut ja myöhemmin Helsingissä esiintynyt Holman sakki ei kuitenkaan ollut kokoonpanoltaan sama porukka.
Olin kurssin aikana eräässä esiintymisharjoituksessa tuuraamassa Holman sakin myöhästynyttä Herodesta, mutta muuten harjoittelimme pelkästään oman sakin kanssa. Pettymyksemme oli sitten karvas, kun Holman sakki valittiin meidän sijasta levyttämään — tai esiintymään joulukadun avajaisissa, mikä se lopullinen palkinto sitten olikaan. Mekin saimme kuitenkin osamme kunniasta. Mikko muistaa, että meidän porukka lauloi radio-ohjelmassa, joka tehtiin kurssin aikana. Matti Träskelin puolestaan muistaa sakkimme esiintyneen kurssin päätteeksi Pohjankartanon juhlasalissa suurelle yleisölle.
Etukäteen oli sovittu, ettemme käy keräämässä rahaa, vaan Knihtin tuli ilmoittaa, että emme ole köyhiä laulajapoikia, emmekä pyydä lanttia ja Mänkin vielä emmekä tähteemme kynttilänpätkää! Ehkä kerääminen olisi saattanut olla hankalaa ahtaiden penkkirivien välissä.
Silloinen porukkamme ei ehkä ollut aivan niin hyvin yhteen hioutunut kuin olimme aikaisempina vuosina olleet. Uusi kaveri ei ollut tuttuja naapurinpoikia ja ehkä myös jo vuoden liian vanha. Mikko ja hänen luokkakaverinsa olivat neljä vuotta minua ja kolme vuotta Mattia vanhempia, joten paras lauluterä oli ehkä jo häviämässä. Olimme kuitenkin riittävän hyviä kilpaillaksemme parhaan porukan tittelistä.
Jossain vaiheessa kurssin jälkeen sakkiin tuli myös Mikon luokkakaverin veli. Veljekset olivat ilmeisesti laittaneet Mikolle ehdoksi molempien mukaan pääsyn. Loppujen lopuksi tilanne päättyi onnettomasti, sillä he eivät jostain syystä voineet tai saaneet esiintyä iltamyöhäisellä ravintoloissa. Mikon ei auttanut muu kuin hajottaa sakki tuossa vaiheessa.
Jatkoimme ravintoloissa esiintymistä uudella kokoonpanolla ja otimme kurssilla oppimamme muutokset välittömästi käyttöömme. Meillä oli loppuaikoina rivistössä mm. Mikon kaveri Aarnion Pertti (Pera tai Luri), joka oli kanssani samassa koulussa ylemmällä luokalla. Hän ei ollut aivan lähinaapurustosta (ringin poikia Ampiais- ja Herhiläistieltä), vaan lähistöltä Hiidentieltä.
Pertin suvussa oli muusikoita jo tuolloin, ja hänen poikansa Antti on tunnettu Kärppäpelaaja. Esiinnyimme mm. koulumme opettajien pikkujoulussa Tervahovissa. Musiikkiopettajamme tunnisti pikkujoulujuhlassa laulaneet oppilaansa, ja se taisi näkyä musiikkinumeroissamme vielä myöhemmällä iälläkin.
Tervahovin lisäksi meidän vakiopaikkoja olivat Merikoski ja muutama muu tuon ajan suurimmista ravintoloista; mm. Arinassa ja Seurahuoneella esiinnyimme usein. Kävimme myös pienemmissä paikoissa, kuten Merikosken karvalakkipuolella Merikulmassa, ja tilatuissa pikkujouluissa. Olen usein sanonut, että olen kiertänyt Oulun kaikki kapakat jo 10-vuotiaana, mikä pitää täysin paikkansa.
Ravintolat oli jaettu tiernaporukoiden kesken niiden kykyjen mukaan, eikä toisilla ollut asiaa muiden paikkoihin. Tämä myös osaltaan vähensi riitoja. Meidän ainoa kärhämä sattui Letkunpuiston Osuuspankin puoleisessa kulmassa, mutta riita jäi vain sanasodan asteelle. Vaikka törmäsimmekin usein toisiin porukoihin ja inttämistä tuli silloin tällöin vakiopaikoista, koskaan ei kuitenkaan tapeltu tai rikottu toisten varusteita. Myöhemmillä porukoilla onkin sitten enemmän kerrottavaa yhteenotoista.
Portsarit tunsivat meidät ja tulimme joka ilta vakioaikaan. Hovimestari järjesti meidät esimerkiksi Tervahovissa omaan sviittiin, jossa odottelimme esiintymisvuoroa ja jossa kävimme jakamassa rahat esiintymisen jälkeen. Odotellessamme vuoroamme seurasimme huoneen ikkunasta näkyikö Letkunpuistossa muita sakkeja liikkeellä.
Muistan vieläkin elävästi tuon ajan esiintymiset Tervahovissa. Olimme omaksuneet Tiernapoikakurssilla oppimamme kumarrukset alkulaulussa, lähimmät pöydät olivat aivan lavan läheisyydessä, valaistus oli kohdistettu sopivan kirkkaasti meihin esiintyjiin, tunnelma oli lämmin ja esiintymistämme seurattiin tiiviisti. Kumarsimme kiitoslaulun aikana opitulla tavalla, mutta myös kiitokseksi yhteisestä hetkestä hyvän yleisön kanssa. Mekin nautimme silloin esiintymisestä.
Tervahoviin myös liittyy muisto vuodelta 1970. Odottelimme jälleen kerran omaa esiintymisvuoroamme eräässä hotellihuoneessa, kun televisiosta tuttu koomikko Eemeli (Esko Toivonen, jonka molskis-tervehdys oli tullut koko kansalle tutuksi) tuli tervehtimään meitä. Hän jakoi kaikille pojille nimikirjoituksellaan ja hauskan joulun -toivotuksella varustetun kortin. Korttiin, jossa Eemeli oli WPK-asussa, hän piirsi vielä punaisella tussilla päähänsä — kypärän päälle — tonttulakin. Saamani kortti on hyvässä tallessa edelleen.
Tervahovin lisäksi muistan hyvin myös Merikosken esiintymiset. Pääsimme esiintymään siellä Tervahovin tapaan orkesterin tauolla. Tanssilattia oli silloin tyhjä, joten esiintymistilaa oli riittävästi. Merikoski oli selvästi Tervahovia avarampi, joten siellä oli tilaa laulun kajahtaa. Molemmissa paikoissa takanamme korokkeella oli orkesterin soittimet rumpuineen ja kitaroineen. Monesti haaveilin, että me pojat voisimme esittää joululauluja joskus myös orkesterin säestyksellä.
Tuohon aikaan ravintolat olivat suuria, joten muut pojat joutuivat laulamaan useita joululauluja sillä aikaa, kun kiersin kypäräni kanssa keräämässä rahaa. Kuulijat olivat joko liikuttuneita laulusta tai muuten hieman liikuttuneita laittaessaan rahaa kypärään ja usein kuulin kommentin: Minäkin olin aikanani Knihtinä. Usein minulta tiedusteltiin myös ikääni, jota olivat kuulemma veikkailleet pöytäporukoissa. Aluksi mukana kulki pari laulukirjaakin, josta muut pojat lauloivat yhä uusia joululauluja. Pian lauluvarasto oli kuitenkin niin laaja, että kaikki säkeistöt osattiin ulkoa. Yleisö esittikin monesti lauluehdotuksia ja toiveet toteutettiin.
Rahaa ravintolaesiintymisillä kertyi huomattavasti. Illan päätteeksi ajelimmekin kotiin usein taksilla eikä se tuntunut silloin yhtään oudolta. Linja-autot eivät myöskään kulkeneet yömyöhäisellä. Valitettavasti en itse muista tuon ajan tienestien kokonaissummia, mutta se oli huomattava verrattuna keskimääräiseen kuukausipalkkaan. 1960-luvun loppupuolella ansaittu markka vastaisi nykyarvona euroiksi muutettuna noin 1,25 euroa. Kyllä meille melkoinen kasa euroissa kertyi. Mikko muistelee, että olisimme tienanneet parhaina iltoina yhteensä vähintään 100 markkaa. Myös Immosen Reijon mukaan tienasimme jo varhaisina vuosina illassa noin 30—40 markkaa poikaa kohti. Joukossa oli usein myös setelirahoja.
Träskelinin Matin mukaan yksi parhaista tienesti-illoistamme oli esiintyminen Typen pikkujoulussa Laanilassa. Paikka oli täynnä väkeä ja palkkio oli mahtava. Mikon kanssa muistamme myös esiintymisen Toppilassa Mallasjuomien pikkujoulussa, jossa saimme rahapalkkion lisäksi limukkakorilliset poikaa kohti, joten meidän kellarissa oli useampi kori itse hankittua joulujuomaa.
Mikko lähti heti tiernapoikavuosiensa jälkeen Ruotsiin (vuonna 1971, ollessaan vielä 15-vuotias). Takomis- ja hitsaustaidoista kehittyi hänelle siellä myöhemmin myös ammatti. Mikko yritti Ruotsissa koota tiernapoikasakkia, mutta innostuneita ei löytynyt riittävästi. Oululaislähtöisiä ei ollut riittävästi ja muualta Suomesta tulleet eivät oikein tunteneet perinnettä omakseen. Vuodet 1971—1975
Eniten julkisuutta Huotarisen-porukka sai nuoremman veljeni Jopen aikoihin, kun hänen johdollaan pojat pääsivät esiintymään televisiossa Danny Kayen, Unicefin kiertävän lähettilään, vetämässä M-showssa (television ykkösverkossa lauantaina 2.12.1972 klo 21:35 alkaen). Tapaus liittyi Danny Kayen avaamaan Unicefin Tiernapojat -keräykseen. Tiernapojat esittivät perinteisen ohjelman lisäksi anomuksensa kaikkien maailman köyhien auttamiseksi (ks. myös Oulu-lehti 23.11.1972).
Jopen kanssa ohjelmassa esiintyivät samassa sakissa Esko Rautava (Murjaanien kuningas), Reijo Peltoniemi (Knihti) ja Raimo Määttä (Mänkki). Esko (Ese) ja Raimo (Rami) olivat ikätovereitani ja Reijo (Repe) vuotta vanhempi, mutta itse tunsin olevani jo liian vanha esiintymään. Olinhan Knihtinä palvellut uskollisesti jo vuosia kuningas Herodesta, joten oma tiernapoikaurani sai jäädä siihen. Seurasin kuitenkin tiiviisti myöhempien kokoonpanojen vaiheita.
Esko muistaa hyvin, kuinka Timo T. A. Mikkonen oli eräänä iltana soittanut hänelle kotiinsa ja pyytänyt poikia esiintymään viimeiseen M-show -ohjelmaansa. Esko epäili ensin, että kyseessä oli pila, mutta soittaja kertoi saaneensa Oulun musiikkiopiston kautta poikien yhteystiedot. Onnekkaasti vuoden 1972 koelaulutodistuksessa (liite 2) näkyi Esko Rautavan kohdalla kotipuhelinnumero (liitteen olevasta kopiosta viimeinen numero on tosin leikkautunut pois). Meillä kun ei vielä tuolloin ollut puhelinta lainkaan. Oulusta lähti Helsinkiin esiintymään kaikkiaan kolme ryhmää. Eräässä lehtileikkeessä on kuva ryhmien kenraaliharjoituksesta ennen Helsingin matkaa. Kuvassa oikealla olivat Huotarisen sakin pojat: Esko polvistuneena, selkä kuvaajaan päin, tuttu metallinen kruunu päässään. Huotarisen sakin Knihtillä Reijolla on ainoana päässään oikea kypärä. Jopen, Herodeksen, kruunua koristaa vielä kultainen pallo (vaikka kuva onkin, vahinko kyllä, mustavalkoinen). Eipä tainnut muilla olla yhtä hienoa kruunua koko Oulussa, ja ainoana tähtenä lehtikuvassa näkyy Huotarisen sakin tähti.
Televisioesiintymisestä pojille maksettiin korvaus, joten se oli mukava lisä tiernatuloihin. Vaikka ohjelmassa esiintyi kaksi muutakin oululaista sakkia, mielenkiintoni kohdistui tuttuihin poikiin ja varsinkin Jopen esitykseen. Hän esittikin ohjelmassa Herodeksen lauluosuuden. Poikien maskeeraukset tehtiin television studiolla, joten ne eivät vastanneet aivan normaalia käytäntöä. Reijon mukaan heillä oli tekoviikset, jotka kutittivat koko esityksen ajan.
Eskolle puolestaan Murjaanien kuninkaana laitettiin maskeerauksessa musta peruukki päähän. Sen päälle tuli vielä painava metallinen kruunu, joten Eskolla oli kuumat oltavat. Pojat olivat jo ohjelman nauhoitusta seuraavana iltana esiintymässä jälleen Tervahovissa, jossa he pääsivät itse seuraamaan ohjelmaa eräässä hotellihuoneessa. Esityksestä ei saanut vielä tuohon aikaan kotona tehtyä videonauhoitusta, joten ohjelma on jäänyt toistaiseksi vain muistikuvaksi. Toivottavasti ohjelma löytyisi vielä ohjelma-arkistosta.
Muutamia lehtileikkeitä tiernapoikien ja Danny Kayen Helsingin käynnistä on vielä tallessa. Oulu-lehdessä (10.12.1972) muuan katselija arvosteli Danny Kayen pientä ja todennäköisesti kallista osuutta ohjelmassa. Katsojan mukaan Danny Kaye oli mollannut poikia irvailemalla, että noinko pitkän laulun te laulatte muutamasta lantista ja että Danny Kayen mielestä raha heltiäisi vähemmälläkin. Itse asiassa Danny Kaye taisi vain yllyttää kuuntelijoita laittamaan enemmän rahaa likoon hyvän asian puolesta. Tuli ohjelmasta katsojilta toki positiivistakin palautetta. Bravo-nimimerkillä kirjoittanut katsoja ei ryhtynyt arvostelemaan Danny Kayen osuutta, vaan kiitti suuresti oululaisia tiernapoikia.
Varsinainen keräyksen tavoite onnistui hyvin. Danny Kayen piikki suomalaisten anteliaisuudesta otettiin vastaan ja osoitettiin, että tiernapoikien pitkä ohjelma saa myös rahanyörit auki. Tiernapoikakeräyksellä kerättiin 280 500 markkaa, jotka luovutettiin New Yorkissa Unicefin pääjohtajalle Henry R. Labouisselle. Suomen YK:n Lastenavusta kerrottiin, että suomalaisten keräämällä summalla voidaan rakentaa 1 100 kaivoa sodan vaurioittamaan Bangladeshiin eli joka sadas Unicefin ja Bangladeshin hallituksen rakennettavaksi sovituista kaivoista rakennettaisiin suomalaisrahalla. Poikien esiintyminen ei siis ollut turhaa.
Valitettavasti Jopen tähti sammui jo nuorena, joten hän ei ole enää kertomassa Danny Kaye -kokemuksistaan ja muista värikkäistä vaiheista. Esko Rautavalta ja Reijo Peltoniemeltä sain kuitenkin kyseiseltä ajalta muutamia jutun aiheita. Eskolla oli tallessa myös muistiinpanoja tienesteistä sekä kaksi koelaulutodistusta vuosilta 1973 ja 1974. Joppe (Jorma Halonen) esiintyi Jorma Huotarisen nimellä, ja sakki kulki Huotarisen sakin nimellä, vaikka tuossa vaiheessa mukana ei ollutkaan varsinaisesti yhtään Huotarista (samaa perhettä kuitenkin). Sakin nimi oli ollut pysyvä ja sen käyttämistä jatkettiin vielä vuoteen 1979 asti. Nimellä oli hyvä maine, ja sillä sai vakiopaikkoja Oulun ravintoloista, joten nimi oli myös Jopen aikana käytössä.
Oulu-lehden Danny Kayen ohjelmaa koskevan artikkelin mukaan (23.11.1972) Oulun Musiikkiopistolta oli siihen mennessä käynyt hankkimassa luvan vain yksi tiernapoikaryhmä. Kyseessä oli nimenomaan Jopen ryhmä. Vuoden 1972 koelaulutodistuksen (päivätty 15.11.1972) mukaan (ks. liite 2) tiernapoikien kokoonpano oli sama kuin joulukuun alussa televisiossa esiintyneen porukan eli Jorma Huotarinen (oik. Halonen), Esko Rautava, Reijo Peltoniemi ja Raimo Määttä. Arvosanat olivat:
Laulu: Kiitettävä Varusteet: Kiitettävä Näytteleminen: Kiitettävä
Lautakuntana olivat: Elias Palola (Musiikkiopiston johtaja), Eero Harmaala sekä Esko Jurvelin.
Todennäköisesti vuoden 1970 Tiernapoikakurssin peruja oli myös näyttelemisen arvosteleminen. Oppi oli näköjään hyvin siirtynyt Jopen porukalle.
Vuoden 1973 todistuksen (liite 3) mukaan Jorma Huotarisen johtama tähtipoikaryhmä on käynyt Oulun kaupungin musiikkiopistossa antamassa näytteen arvosanalla E r i n o m a i n e n. Arvosana ei siis ollut enää kiitettävä vaan erinomainen. Näytteen oli arvostellut musiikkiopiston johtaja Elias Palola Oulussa 4. päivä joulukuuta 1973 ja allekirjoittanut toimeksi saaneena toimistosihteeri Outi Sipilä. Pojat ovat suoriutuneet kokeesta nähtävästi erittäin hyvin.
Vuonna 1974 Jorma Huotarisen johtama tähtipoikaryhmä on käynyt myös koelaulussa. Mukana olivat tuolloin olleet Jorman lisäksi Esko Rautava, Keijo Karjalainen ja Kari Peltoniemi (Reijo Peltoniemen pikkuveli). Oulu-lehden artikkelissa (12.12.1974) haastateltiin Jormaa (Joppea, kuten lehdessäkin luki), Karia (Nakkia), Eskoa (Eseä) ja Keijoa (Kepaa). Artikkelin mukaan tietoa ei ollut kuin kolmesta vanhaa tiernaperinnettä vaalivasta joukosta, kun puolivuosikymmentä aikaisemmin kaupunkia kierteli vielä toistakymmentä tiernaryhmää. Artikkelin mukaan poikien ryhmä oli myös ainoa, joka oli vuoden 1974 joulun aikana käynyt koelaulussa.
Jopen viimeisessä kokoonpanossa vuonna 1975 olivat edelleen Kari (Murjaanien kuningas) ja Keijo (Knihti) sekä uutena jäsenenä Ari Huhtiniemi (Mänkki) Esko Rautavan jäädessä kokonaan pois. Ari eli Arska jatkoi vielä seuraavassa kokoonpanossa Jopen jäädessä pois pitkän ja ansiokkaan tiernapoikauran tehneenä. Kari (Nakki) oli tullut mukaan vuonna 1973 veljensä Reijon jäädessä pois ja Eskon siirtyessä Mänkiksi. Myös Keijo (Kepa) tuli mukaan vuonna 1973 Raimo Määtän jäädessä pois.
Vuoden 1972 Oulu-lehden artikkelissa (23.11.1972) mainitaan, että tiernapoikien ei ole tarvinnut hakea enää vuosiin toimilupaa, vaan tiernapoikaryhmät ovat toimineet villeinä. Mutta kovin paljon näitä esiintyjiä ei lehtiartikkelin mukaan ole ja ryhmien määrä tuntuu vuosi vuodelta vain vähenevän. Huotarisen sakki oli siis niitä harvoja, jotka ylipäätänsä kävivät hakemassa todistuksen esitystaidoista 1970-luvulla.
Eskon mukaan joskus pienemmistäkin ravintoloista sai hyvät rahat; mm. Eskonkrouvissa Sylvian joululaulu sai usein kuuntelijat kyynelsilmin laittamaan pojilla suuren palkkion. Rahapalkkioiden lisäksi pojat saivat Valion pikkujouluista jäätelökortit. Tavallinen palkkiosumma oli Eskon pitämän kirjanpidon mukaan noin 50 markkaa esityksestä, mutta huomattavasti suurempiakin summia tuli. Yhtenä iltana esityksiä oli tavallisesti neljässä tai viidessä paikassa, joten iltaa kohti rahaa kertyi yhteensä 200—250 markkaa eli runsaat 50 markkaa poikaa kohti. Esko muisteli, että yhdellä markalla sai tuolloin viisi karkkiaskia eli illan aikana tienasi karkkiaskeissa noin 250 askia per poika. Olisipa ollut aikamoista syömistä. Vuosien 1972 ja 1973 markka vastasi nykyarvoksi muutettuna noin yhtä euroa, joten pojat tienasivat yhteensä noin 250 euroa illassa. Kolmen-neljän viikon aikana yhteissummaksi kertyi siis todella huomattava rahamäärä.
Reijo Peltoniemi muistaa Knihtinä myös Speden ja Vesku Loirin tapaamisen Arinassa. Vuosi oli todennäköisesti 1972. Vesku oli kuunnellut ja katsellut tarkkaavaisesti, ja laittoi 10 markkaa kypärään ja tokaisi Repelle: Nyt tyrkkäät sillä kypärällä Spedeä selkään ja pyydä lisää rahaa! Vesku otti itse Repeä kädestä kiinni ja työnsi kypärän Spedelle, joka lopulta kitsaasti laittoi muutaman kolikon. Jonkin ajan päästä TV:n Spede Showssa oli tiernapoikasketsi, joten Speden ja Oulun tiernapoikien kohtaaminen inspiroi yhden Speden monista sketseistä.
Pari vakavampaakin yhteenottoa sattui eri porukoiden kanssa. Esko muistaa yhteenoton erään sakin (Ahteen sakin) kanssa ja Ari puolestaan Yläsiirtolasta olevan porukan kanssa (Puurusen porukan). Vastapuolen pojat olivat selvästi vanhempia ja eivätkä olleet saaneet keikkoja. Kateus oli suuri nuorempia kohtaan ja he yrittivät viedä pojilta rahat. Oulu-lehden jutussa (12.12.1974) pojat kertovat tuosta aikaisemmasta tapauksesta (tapahtunut ilmeisesti vuonna 1972). Pojilta katkaistiin yksi sakara tähdestä ja vietiin rahat. Huotarisen Matti kunnosti tähden entiselleen, ja esiintymiset jatkuivat välikohtauksesta huolimatta. Arskan mukaan toisessa tapauksessa Nakki oli puolustanut urheasti rahoja ja huitonut vastapuolen poikia tähdellä. Nakki oli tunnetusti tarkka rahanjaosta, joten ei niitä ilmaiseksi muille annettu, vaikka Arska yrittikin ehdottaa rahojen luovuttamista suosiolla. Rahat säilyivät tallessa Nakin rohkeuden ja tähden ansiosta.
Vuodet 1976—1979
1970-luvun puolessa välissä ravintolakulttuuri oli jo muuttunut äänekkäämmäksi ja savuisemmaksi kuin 1960-luvulla. 1960-luvulla juomia ei vielä tyrkytetty Knihtille, mutta 1970-luvun puolivälissä meno joissakin ravintoloissa oli jo melko riehakasta. Ehkä syynä oli, että itse olin Knihtinä vielä hyvin nuori, mutta ravintolakulttuuri oli myös selvästi muuttumassa. Joissakin kokoonpanoissa pojat olivat jo teiniässä ja mieleen alkoi tulla jo muita vinkeitä. Muistan itse, että Jopen kaudella erästä kaveria piti etsiä isolla porukalla. Vaikka en itse ollut sakissa ollut vuosiin mukana, kannettiin naapuritalojen pojista huolta. Esiintymiset hoidettiin kuitenkin erittäin vastuuntuntoisesti ja aina mahdollisimman hyvin. Pitkiksi venähtäneet illat eivät myöskään juuri haitanneet koulunkäyntiä.
Huhtiniemen Ari jatkoi ainoana vuoden 1975 sakista ja pyysi nuorinta veljeäni Yrjö Huotarista (Ykää) Paulaharjun koulun pihalla mukaan porukkaan. Mukaan tulivat myös Pekka Ahmala (Jukka Ahmalan pikkuveli) ja Jukka Ahokas. Kaikki pojat olivat aivan naapurustosta Ampiais- ja Herhiläistieltä. Vuoden 1976 sakin kokoonpano oli: Ari Huhtiniemi (Herodes), Pekka Ahmala (Murjaanien kuningas), Jukka Ahokas (Knihti) ja Yrjö Huotarinen (Mänkki).
Porukan nimi säilyi Huotarisen sakkina. Ykä ei siis itse ollut Herodeksena, vaikka porukan nimi kulkikin hänen mukaansa tai oikeammin perintönä jo aikaisemmilta sakeilta. Pikkuhiljaa vastuu ja koko näytelmän osaaminen oli siirtynyt veljeltä toiselle, mutta myös aikaisemmalta sakilta seuraavalle. Eikä vähäisin vaikutus ollut myöskään se, että tärkeimmät varusteet eli tähti ja miekat sekä Knihtin kypärä kulkivat perheen sisällä ja säilytettiin kotonani. Muut varusteet, kuten jihängit ja kruunut piti vuosittain tehdä uudestaan. Viitat saattoivat säilyä useammankin vuoden.
Koelauluesityksessä käynti ja koelaulutodistus kuuluivat sakin perinteeseen heti alusta alkaen, ja Ykän porukkakin kävi koelauluesityksissä hankkimassa todistukset. Ykällä on säilynyt vuosien 1976 ja 1977 todistukset, joiden allekirjoittajana on rehtori Elias Palola. Vuonna 1976 kuuntelulautakunnassa olivat mukana myös Eero Harmaala ja Katriina Ylönen. Arvosanana oli kiitettävä. Vuoden 1977 kiitettävän arvosanan jälkeen oli vielä erityisesti mainittu kauniit vaatteet (liite 4).
Ykä muisteli, että vuoden 1977 jälkeen ei koelaulutodistusta enää tarvittu tai sitä ei ainakaan käyty enää hankkimassa. Lehtileikkeiden perusteella varsinaisen esiintymisluvan pakollisuus oli poistunut jo huomattavasti aikaisemmin, eikä todistusta esitystaidoistakaan olisi tarvittu enää vuosiin, mutta koelaulun osaltakin perinnettä oli jatkettu aina vuoteen 1977 saakka.
Vuonna 1977 Jukka ja Ykä olivat vaihtaneet rooleja eli Ykä siirtyi Knihtin paikalle ja Jukka Mänkiksi. Ari jatkoi Herodeksena ja Pekka Murjaanien kuninkaana. Vuonna 1978 Ari siirtyi ääniongelmiensa vuoksi Mänkiksi, joten Pekka Ahmala siirtyi Murjaanien kuninkaan paikalta Herodekseksi. Jukka Ahokas jäi puolestaan kokonaan pois. Neljänneksi porukkaan tuli Matti Hyttinen (Masa), joka toimi Murjaanien kuninkaana vuosina 1978 ja 1979. Myös Matin kohdalta elämä päättyi traagisesti nuoruusvuosina. Matin ja Jopen — kahden naapuruston laulajapojan — haudat sattuvat olemaan lähes vastakkain.
Ykä on säilyttänyt vuosien 1976—1979 tulotiedot ja esiintymispaikat. Vakiopaikkoja olivat Arina, Hovinarri, Seurahuone ja Albert, mutta listalta löytyy useimmat Oulun ravintoloista. Pojat esiintyivät usein myös Pohjankievarissa Kempeleessä. Vuonna 1979 mukaan tuli uusi paikka: Vaakuna, jossa pojat esiintyivät myös joitakin kertoja.
Aivan ensimmäiselle esiintymisreissulle vuonna 1976 pojat olivat lähteneet rehvakkaana ja aikoivat tulla rikkaina poikina taksilla takaisin. Poikien haaveille kävi kuitenkin nolosti, sillä he joutuivat soittamaan Jukan äidin hakemaan rahattomat pojat linja-autolla takaisin kotiin. Seuraavat esiintymisreissut olivatkin sitten huomattavasti tuloksekkaampia, ja pojat tienasivat jo ensimmäisenä vuonna 1 100 markkaa poikaa kohti, mikä on nykyarvoksi muutettuna noin 650 euroa poikaa kohti eli yhteensä noin 2 600 euroa.
Vuonna 1977 pojat tienasivat 1 517 markkaa ja 60 penniä poikaa kohti. Yhteensä pojat tienasivat siis yli 6 000 markkaa, mikä on nykyarvoksi muutettuna yli 3 000 euroa nettona. Ei siis mitään vähäisiä lantteja. Keskimäärin pojat kiersivät viisi tai kuusi paikkaa illassa.
Vuonna 1978 pojat tienasivat Ykän muistiinpanojen mukaan yhdeltä keikalta keskimäärin 31,35 markkaa poikaa kohti eli reilusti yli satanen esiintymistä kohti. Nykyarvoksi muutettuna koko sakille kertyi palkkiota keskimäärin yhteensä noin 60 euroa yhtä esiintymistä kohti.
Vuonna 1979 keskimääräinen esiintymispalkkio yhtä esiintymistä kohti oli noussut 38,48 markkaan poikaa kohti. Nykyarvoksi muutettuna yhtä esiintymistä kohti kertyi koko sakin keskimääräiseksi palkkioksi yhteensä noin 70 euroa.
Rahat kerättiin laukkuun ja laukkua säilytettiin autossa. Autonkuljettajana oli mukana yleensä joku poikien vanhemmista. Eli turvallisuus oli hieman toista luokkaa kuin aikaisempina vuosia, jolloin kaupungilla liikuimme täysin omin nokkinemme ja kyydit hoidimme itse (meno esimerkiksi linja-autolla ja paluu reilusti taksilla).
Ykän mukaan 1970-luvun lopussa muita porukoita ei useinkaan näkynyt. Syynä oli myös se, että vakiopaikkoihin oli hovin kanssa sovittu tietyt ajat. Esiintymään tultiin ajallaan ja sitten siirryttiin toiseen sovittuun kohteeseen. Joten kilpajuoksua ei tullut muiden porukoiden kanssa, koska kilpailu oli käyty jo aikaisemmin. Porukoiden maine ja taito olivat ratkaisseet vakiopaikat eikä toisten alueille menty. Musiikkiopiston kautta oli myös usein tiedusteltu tiernapoikien yhteystietoja. Vuosien 1976 ja 1977 koelaulutodistuksissa oli Ahokkaan Jukan yhteystiedot, joten Jukan äiti sai kirjata tilausvihkoon useita tilauksia. Pojat olivat asettaneet taksaksi esiintymiselle pikkujouluissa 30 markkaa poikaa kohti.
Eri porukoiden välillä vertailtiin joskus palkkioita. Muut porukat eivät tahtoneet uskoa poikien tuloja. Arska muistelee, että heidänkin aikana Puolivälinkankaalta oli mukana ainakin Hiidentieltä Kukkosen Juhan porukka (pojasta tuli myöhemmin näyttelijä) ja samasta ringistä Ampiaistieltä Metson Pekan ja hänen kavereidensa Kemppaisen ja Holopaisen poikien porukka. Kumpikaan kyseisistä porukoista ei kuitenkaan kilpaillut Huotarisen sakin kanssa samassa sarjassa.
Ykän hienoin kokemus on esiintyminen Suomalaisella klubilla vuonna 1978. Ravintoloiden hälinä häiritsi niin esiintyjiä kuin kuulijoitakin, mutta tuolloin oli hiljaista, salissa oli sopiva kaiku ja pojat olivat laulaneet hyvin. Tämä oli tehnyt vaikutuksen poikiin itseensäkin. Ykän mielestä tämä oli ollut heidän paras keikkansa. Pojat olivat ottaneet käyttöön myös kahden rahan kerääjän menetelmän, sillä myös Mänkki oli mukana keräämässä rahaa. Tämä auttoi siinä, ettei poikien tarvinnut suurissa meluisissa paikoissa laulaa lukemattomia lauluja rahankeruun aikana. Homma hoidettiin ja siirryttiin seuraavaan paikkaan.
Mieleenpainuvia sattumuksia tapahtui lähinnä ravintoloissa, ja joskus alkoholilla oli osuutta tapahtumiin. Eräässäkin ravintolassa oli yksi kansallinen laulajakuuluisuus esitellyt voimiaan vahvempien juomien vaikutuksen alaisena. Poikia oli tilanne lähinnä huvittanut. Ykä ja Jukka Ahokas mainitsevat myös esiintymisen Haarikassa vuonna 1976.
Yksi humalainen kuulijaherra oli luvannut pojille 50 markkaa, jos he huutavat tietyssä kohtaa Keisari Aleksenteri -laulua perseensuti!. Haarikkaan liittyy myös Ari Huhtiniemen muistiin painunut juttu: muuan hammasteknikko oli aina antanut palkkioksi 50 markan setelin. Se oli suuri raha tuolloin ja pojat kilpailivat aina, kuka saa setelin itselleen rahanjaossa. Setelirahoja tuli toki enemmänkin. Arskalla on tallessa valokuva, jossa pojat esittelevät illan tienestejään. Hänen arvionsa mukaan pojilla on käsissään ja pöydällä levitettynä 400—500 markan edestä rahaa.
Eräs toinen Arskan muistissa ollut tapahtuma liittyi esiintymisiin Sarkassa. Samaan aikaan poikien esiintymisten kanssa liikkui ravintolassa Pelastusarmeijan rahankerääjät. Pojat yrittivät ehtiä ennen heitä, sillä muuten nämä olisivat vieneet pojilta ansiot.
Eräänä iltana poikien laulaessa Pelastusarmeijan upseeri kävi keräämässä lippaansa kanssa rahat poikien nenän alta. Arska tavoitti upseerin ravintolan ulkopuolella, ja he keskustelivat hieman keräysmenetelmistä. Pelastusupseeri totesi rahojen menevän hyvän käyttöön, mutta Arska vastasi siihen, että poikien keräämät rahat menevät myös hyvään tarkoitukseen. Minne? oli upseeri kysynyt ja Arska oli vastannut, että ne menevät köyhien lasten auttamiseen, eikä viitsinyt tarkentaa, että köyhille laulajapojille
Muitakin kommelluksia sattui. Yksi esiintymistilaus oli tullut Oulunsuun sairaalaan. Pojat olivat vahingossa eksyneet väärälle osastolle, ja esiintymisen jälkeen ei tullutkaan sovittua rahakorvausta. Tilanne alkoi muutenkin tuntua hieman tukalalta, kun muutamat kuulijat alkoivat tehdä lähempää tuttavuutta poikien kanssa. Pienen hämmennyksen jälkeen pojat löysivät oikealle osastolle.
Arska ja Jukka muistavat vielä tapaamisen aikansa kuuluisimman suomalaisen rock-bändin Hurriganesin kavereiden kanssa. Bändin Oulun esiintymisen yhteydessä soittajat olivat sattuneet yhtä aikaa poikien kanssa Arinan ovelle, johon bändi oli majoittunut. Remu avasi oven pojille ja totesi: Kuninkaat ensin. Pojat tapasivat usein myös muita kansallisia kuuluisuuksia odotellessaan omaa vuoroansa taukotiloissa.
Poikien viimeinen esiintyminen oli jouluaattona vuonna 1979. Paikkana oli eräs Oulun yliopistollisen keskussairaalan osastoista. Palkkioksi oli sovittu etukäteen 20 markkaa poikaa kohti, joten he eivät käyneet erikseen keräämässä rahaa, vaan kiitoslaulun jälkeen kumarsivat kuulijoille ja poistuivat joulun viettoon. Joulukuussa 2003
Varusteista ovat tallessa edelleen tähti, miekat ja Knihtin kypärä. Viimeisimmän porukan viitat, kruunut ja jihängit on annettu pois muutamia vuosia sitten VR:n mieskuoron käyttöön.
Tähti on siis edelleen tallessa, ja sitä on vuosittain vieläkin käytetty tilapäisissä tiernaesityksissä, mm. VR:n kuoron pikkujouluissa. Ari Huhtiniemi muistelee käyneensä lainaamassa tähteä ja muita varusteita vuonna 1993. Viitatkin olivat vielä tuolloin tallessa. Käydessäni marraskuussa kyläilemässä kotona, nostelin varusteita valmiiksi Ahmalan Pekkaa varten: hän oli tulossa hakemaan varusteita lainaksi pikkujoulua varten. Tähden mekaniikka toimii edelleen hyvin. Myös hopeinen päällys on ehjä, mutta koristeet ovat vuosien aikana sekä lukuisten esiintymisten jäljiltä rispaantuneet ja niitä on lisäilty ja korjailtu hieman, mutta ulkoasultaan (koristuksiltaan) tähti ei vastaa enää alkuperäistä. Koristusten osalta olisi paikallaan tehdä hieman entisöintiä.
Yksi itse valmistamistamme miekoista on vuosien kuluessa hävinnyt ja sen tilalle on tehty muita miekkoja kalpeasti muistuttava tekele. Muistini mukaan miekka on tehty potkukelkan jalaksesta ja se on ollut käytössä ainakin vuodesta 1974 lähtien (Karjalaisen Kepalla näytti olevan miekka käytössä ko. vuodelta olevassa lehtileikkeessä). Joten sekin miekka on todennäköisesti nähnyt jo kolmekymmentävuotisen sodan. Miekat ovat kokeneet aikojen saatossa melkoisia taisteluja ja kolhuja. Maalausten ohella miekkoja on yritetty hieman myös korjailla, mutta ei suinkaan alkuperäistä kunnioittaen.
Knihtinä kypärä jäi hyvin mieleeni. Se on edelleenkin tallessa Ampiaistiellä, mutta on saanut vanhan palosotilaskypärän värityksen: musta, jossa päälaen nuppi on maalattu hopeanväriseksi. Mutta alkujaan se on ehta punatähtinen. Tarkistin kypärän mallin myös netistä. Se on nimenomaan venäläistä mallia m/36. Leukahihna on kypärästä myös kadonnut, ja sisäpuolelle on laitettu vanha huopahattu pehmusteeksi. Ykän mukaan kypärä on ollut musta ja pehmustettu jo hänen aikanaan 1970-luvun loppupuoliskolla. Omana aikanani kypärässä ei ollut mitään pehmusteita, vaan kolikot kilahtivat mukavasti metalliin osuessaan.
Vuoden 1972 Danny Kayen Suomen vierailun yhteydessä kuvatussa televisioesiintymisessä käytössä ollut metallinen Murjaanien kuninkaan kruunu roikkuu vieläkin kolhuja saaneena Puolivälinkankaalla kotitalon autotallissa — harjoituspaikan — oven yläpuolella.
Seuraava sukupolvi ei enää jatkanut esiintymistä Huotarisen sakin nimellä, ja vain harvat mukana olleiden poikien lapsista jatkoivat tiernapoikapoikaperinnettä. Monet entisistä naapuruston asukkaista ovat muuttaneet pois. En edes tiedä Ahmalan, Träskelinin, Määtän, Rautavan, Karjalaisen ja Huhtiniemen paikalla asuvien nimiä. Vain muutama perhe asustaa vielä entisillä paikoillaan, ja ainoastaan yksi pojista on jäänyt asumaan kotitaloonsa. Edellä mainituista pojista vanhimmat ovat nykyisin lähes 50-vuotiaita ja nuorimmatkin täyttävät kohta 40 vuotta. Kiitos vielä pojat!
Kiitokset myös annetuista haastatteluista, joita ilman tarina olisi jäänyt vielä vajanaisemmaksi. Kaikkia kerrottuja tapahtumia ei tullut mukaan tähän tarinaan, ja monia sakissa olleita tarinankertojia jäi haastattelematta. Haastateltuja olivat: Mikko Huotarinen Jukka Ahmala Reijo Immonen Matti Träskelin Esko Rautava Reijo Peltoniemi Kari Peltoniemi Ari Huhtiniemi Pekka Ahmala Jukka Ahokas Pekka Halonen Yrjö Huotarinen sekä kotiväki Irma ja Matti Huotarinen
Oulussa joulukuun 1. päivänä 2003