Helsinki Epäonnistunut tiedottaminen, salailu ja ristiriitaisen tiedon jakaminen voivat saada kriisin näyttämään pahemmalta kuin mitä se todellisuudessa on, arvioidaan keskiviikkona julkaistussa kirjassa Suomi ja kriisit. Ulkopoliittisen instituutin kirjassa analysoidaan, miten Suomi on sotien jälkeen selvittänyt erilaisia kriisitilanteita, aina vuoden 1948 vallankaappausuhasta syyskuun 2001 terrori-iskuihin.
Tiedotuksessa oli ongelmia mm. Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuuden sekä Inarin ohjuskriisin yhteydessä, totesi yksi kirjan toimittajista, tutkija Christer Pursiainen. Toisaalta tekijöille tuli selväksi, että tiedottamiseen osataan jo kiinnittää huomiota toisella tavalla kuin ennen.
Tiedottaminen ei loistanut silloinkaan, kun kaksi konekaapparia toi Aeroflotin koneen Seutulaan vuonna 1977.
- Kun en minä kerro sitä, niin en minä kerro sitäkään, vastaili tiedotustilaisuutta pitänyt poliisiylitarkastaja useisiin kysymyksiin, kerrotaan kirjassa.
Sen jälkeen tyyli on muuttunut. Tutkija Pekka Visuri arvioi, että nyt on ymmärretty, että tiedottaminen ei ole pieni sivutyö, vaan olennainen osa kriisinhallintaa.
Mediakin
möhlii
Tshernobylin onnettomuuden yhteydessä keväällä 1986 suomalaisille viranomaisille valkeni, että kansainvälistäkin tiedottamista tarvittaisiin. Ulkomailta alkoi tulvia tietoa, että Suomen yllä leijuva säteilypilvi sai linnutkin putoilemaan taivaalta.
Säteilyturvakeskuksen entinen johtaja Matti Vuorinen antoi myös median kuulla kunniansa. Toimittajille tarjottiin tietoa heti onnettomuuden jälkeen, mutta kiinnostus oli varsin laimeata.
- Ministeri Lindblom järjesti tiedotustilaisuuden asiasta 29. huhtikuuta. Sinne tuli kuusi toimittajaa, ja siellä esitettiin vain yksi kysymys; miten tämä vaikuttaa Suomen ydinvoimahankkeeseen, Vuorinen muisteli.
Yleisradio ei halunnut päästää viranomaisia suoraan lähetykseen kertomaan säteilystä ja sen vaikutuksista. Tiedon välittäminen haluttiin pitää toimittajien käsissä, eivätkä vappuviikonloppua viettävät journalistit innostuneet hankalan asian selvittelystä.
Virtasen mukaan paine tunnettiin silloin Säteilyturvakeskuksessa, jossa tuntui siltä, että puoli miljoonaa suomalaista halusi välittömästi tietoa juuri omasta turvallisuudestaan. Valmiudet olivat kuitenkin olleet hyvät, sillä juuri ennen onnettomuutta oli mittauslaitteita uusittu ja parannettu.
Lisähämminkiä aiheutti siinä vaiheessa virkamieslakko, jonka takia säteilymittareita ei luettu, joten tieto ei kulkenut. Ministereillä ei ollut hakulaitteita ja he olivat muutenkin hajautuneet ympäri maata pitämään vappupuheita.
Presidentti Mauno Koivisto muisteli naapurimaiden toimintaa. Hänen mielestään naapurimaat yrittivät sälyttää omia ongelmiaan Suomen niskoille antamalla kuvaa siitä, että Suomen tilanne olisi ollut vaikeampi kuin todellisuudessa oli. Suomen onni oli se, että säteilypilven kulkiessa maan yli ei tullut sateita.
Estonian uppoamista analysoinut Arvo Tamminen arveli vuorostaan, että Tshernobylin onnettomuudessa kantapään kautta saadut opit olivat hyödyksi. Estonian upotessa osattiin toimia paljon paremmin ja tiedotus toimi. Entinen valtioneuvoston tiedottaja Sisko Kiuru kertoi, että Tshernobylin jälkeen saatiin viimein aikaan valtioneuvoston tiedotusohje, jota reviireistään mustasukkaiset ministeriöt olivat pitkään vastustaneet.
Sotilaallinen
järjestelmän pohja
Yksi suomalaisen "kriisinhallinnan" piirteitä on Pursiaisen mukaan ollut alireagointi; asioiden ei ole haluttu antaa muuttaa peruslinjauksia. Toinen on se, että tapahtumia on mieluusti verrattu aikaisempiin tapauksiin.
Visurin mukaan Suomen tyylissä on ehkä taustalla se, että koko Suomen kriisijärjestelmä on periaatteessa rakentunut sotatilan varalle. Kun on varauduttu suoraan hyökkäykseen, ovat pienemmät ongelmat vaikuttaneet melko vähäpätöisiltä, eikä niihin ole kauhean suurella tohinalla reagoitu.
Koivisto, joka ehti olla uransa aikana mukana melko useassa kirjan kriiseistä arveli, että tärkeintä on heti kriisin alkuvaiheessa hengähtää hetki ja ottaa aikaa pohtia tilanne läpi.
Tämä oli hyvä neuvo myös vasemmistoliiton puheenjohtajan Suvi-Anne Siimeksen mielestä, joka muisteli miten oli itse toiminut 11. syyskuuta 2001. Tietoa oli kerättävä, mutta yhtä tärkeää oli miettiä, mikä olisi oman puolueen kannalta oikea tapa reagoida ja kommentoida. Turussa vieraillut Siimes päätti sinä iltana lähteä kotiin Karjalohjalle, eikä lähtenyt enää hallituksen kriisikokoukseen Helsinkiin.
Vakava kriisi
viimeksi 1944
Kysymykseen, onko jokin kriisi hoidettu erityisen hyvin tai möhlitty pahemman kerran, löytyi monia näkökulmia. Visuri muistutti, että Suomi ei loppujen lopuksi ole joutunut vakavaan kriisiin sitten kesän 1944. Mutta vuoden 1948 vallankaappausuhka voidaan hänen mielestään mainita sellaisena tapauksena, joka hoidettiin hyvin. Vastakkainen esimerkki oli sitten noottikriisi vuodelta 1961, jolloin erisuuntaiset poliittiset paineet vaikeuttivat tilannetta.
Pursiainen mainitsi esimerkkinä hyvin hoidetusta kriisistä Neuvostoliiton hajoamisen vuonna 1991. Suomi joutui arvostelun kohteeksi, kun ei ollut valmis tunnustamaan uudelleen itsenäiseksi pyrkiviä Baltian maita. Tilanteesta päästiin kuitenkin nopeasti ratkaisuun.
Koivisto kertoi ottaneensa kannan, että Suomen ei tule lähteä Neuvostoliittoa hajottamaan. Pälkähästä päästiin kun todettiin, että toisin kuin mm. Ruotsi ja Tanska Suomi ei ollut koskaan tunnustanut Baltian maiden sulauttamista Neuvostoliittoon.