Suomen yleisurheilu joutui Pariisin MM-kisojen jälkeen kriisiin, koska Mikaela Ingberg ei heittänyt 51 senttiä pidemmälle. Ensimmäistä kertaa suomalaiset eivät saaneet mitalia. Edes perinteinen oljenkorsi ei siis enää lentänyt tarpeeksi kauas.
Seuraavaksi on odoteltava pääkirjoituksia ja kolumneja, joissa kysytään, mistä löytyisivät lääkkeet urheilun uuteen nousuun. Lääkkeistä huippu-urheilussa onkin kysymys, siksi uutta nousua ei tarvita.
Asiantuntijat puhuvat harjoittelun tehokkaasta suunnittelusta. Siihen ottaisivat osaa valmentajat, ravintoterapeutit ja vaikka ketkä, tietenkin myös lääkärit. Koko joukolla urheilu alkaisi taas kukoistaa, mutta minkä ihmeen takia ja millä hinnalla. Eikö tämäkin jo riitä?
Suomen kisat menivät niin täydellisesti kuin puhtaalla pelillä saattoivat. Sadalle metrille hyytynyt diiva Markus Pöyhönenkään ei asettunut protestiksi radalle makaamaan kuten vilppilähdön takia diskattu amerikkalaisdiiva Jon Drummond. Loistava suoritus Markukselta.
Nyt pitää nauttia pienemmistä menestyksistä. Tänä viikonloppuna Suomen miehet voivat tilastojen perusteella vielä voittaa Ruotsin yleisurheilumaaottelussa. Naisten pitäisi voittaa tilastotkin ja Carolina Klüft.
Mutta yksinäisenä saa olympiastadionin torni seurata naapurimaiden kisailua. Suomalaisia jännittää enemmän, miten Kimi Räikkönen valmistautuu seuraavaan formulakisaan Monzassa. Toivottavasti pojalla menisi vielä Jennin kanssa hyvin, huokaavat mummotkin.
Yleisö on vähitellen hyljännyt yleisurheilun ja luonnollisesti myös hiihdon. Urheilu ei enää edusta ihmisille terveellistä ja hyvää elämää. Huiput voivat olla sairaalloisen laihoja tai isoja. He sairastelevat ja kuolevat nuorina. Vain Paavo Nurmi elää ikuisesti kantaen viimeistä soihtua pimenevässä urheilumaailmassa.
Urheilu edustaa ihmisille sairasta voiton tavoittelua kaikin keinoin, siis dopingilla. Suomen yleisurheilun kultavuosistakin on jäljellä synkkä mielikuva veripusseista ja hormoneista. Urheilijat ovat avoimesti kertoneet tankanneensa verta tai käyttäneensä hormoneja, kunnes ne kiellettiin. Sen jälkeen on selitelty.
Talonmiehen piti piikittää juoksijalle B-vitamiinia, mutta hän antoikin hormonia. Toinen oli syönyt liikaa e-pillereitä. Tämäkin oli vasta suomalaisten yleisurheilijoiden selitysharjoittelua 80-luvulla. Pari vuosikymmentä myöhemmin oltiin jo ammattilaisia, asialla olivat hiihtäjät.
Pieni Suomi pärjää vielä lajeissa, joita suuri maailma ei harrasta. Amerikkalainen lyö mieluummin baseballia kuin heittää keihästä. Kävelyssä suomalaiset pärjäsivät, kunnes muutkin alkoivat kävellä. Pesäpallossa Suomi on vielä yksinäinen valtias.
Miksi olisikaan hienompaa voittaa ulkomaalainen kuin suomalainen? Tietenkin on hauskinta lyödä kaikki muut maailmassa laudalta ja vieläpä reilusti. Tuon yhden lyönnin hintana voi vain olla koko elämä. Nyt kun urheilupomot taas kiehuvat siitä, miten urheilun määrärahat tulisi jakaa, he voisivat hypätä hetkeksi vesiesteeseen jäähtymään Jon Drummondin seuraksi.
Kaikki on hyvin, enimmäkseen hävitään mutta joskus tuurilla voitetaankin. Jännätkää vaikka sitä, voittaako pöhköpallossa itä vai länsi. Itse jaksan jännätä sitä kaikkein vähiten.