Politiikassa nähdään mediamylläköitä. Toimittajat innostuvat jostain ja rakentavat aiheesta ilmiön, joka tempaa lukijat ja katsojat mukaansa.
Kun innostus iskee, silloin ei palstamillejä säästellä eikä mikään muu teema kiinnosta. Presidentti Mauno Koivisto keksi jo 1980-luvulla nimittää toimittajia ”sopuleiksi” huomattuaan, että jo silloin oli kovin yleistä vaeltaa laumana yhden aiheen perässä.
Eduskuntavaalien alla median valtasi maaninen innostus, kun hehkutettiin perussuomalaisten gallup-nousua. Tämä huipentui televisiossa, kun silloin pienimmän eduskuntapuolueen puheenjohtaja Timo Soini otettiin mukaan pääministeritenttiin.
Medianäkyvyys ja Soinin hyvät esiintymiset rakensivat kampanjalle uskottavuuden ja ”uuden vaihtoehdon” valinta tehtiin äänestäjälle helpoksi ja luontevaksi. Tuloksena oli historian suurin vaalivoitto.
Eduskuntakauden edetessä Soinin mediakiinnostavuus kuitenkin hiipui ja letkautukset eivät enää innostaneet. Onneksi kuitenkin löytyi uusi aihe, josta voi rakentaa ilmiön – Juha Sipilä. Keskustan uusi puheenjohtaja on tuore kasvo, jonka tyyli ja ajatukset ovat hurmanneet median ja lukijat.
Kun Sipilä marssii autotalliin ja värkkää puisen kiekon, jota pyöräyttämällä Suomen tulevaisuus saadaan kuntoon, siitä riittää juttua eikä ”kriittisestä journalismista” ole tietoakaan. Tuloksena on keskustan hurja gallup-suosion nousu.
Tänä kesänä mediamylläkkää on rakennettu useasta aiheesta. Ensin oli pääministeri Jyrki Kataisen väsymys, josta kaikki kirjoittivat.
Kukaan ei enää kuunnellut mitä pääministeri sanoo, vaan kaikki tuijottivat hänen kasvojaan ja olemustaan. Lopputuloksena voi todeta, että vaikka pääministeri nukkuisi viikon, suorittaisi triathlonin ja vannoisi motivaatiotaan käsi Raamatulla, kansalle on syntynyt mielikuva väsyneestä ja ulkomaille pyrkivästä Jyrki Kataisesta. Menneisyyden mies.
Toinen aihe on SDP:n ahdinko. Laskevaa kannatuskäyrää analysoidaan innokkaasti ja demarien ”alennustilan” kommentoijia riittää. Jokainen puoluetta kriittisesti arvioiva mielipide on kiinnostava ja tulevaisuuteen positiivisesti suhtautuvien lausunnot vaietaan. Tuloksena on demarien historian heikoin kannatuskäyrä ja Jutta Urpilaisen lähtölaskenta.
Nyt elokuussa toimittajien aiheena on huono hallitus. Avaatpa minkä lehden tahansa tai katselet ajankohtaisohjelmaa, yhtenä aiheena ovat hallituksen ristiriidat, heikko kansansuosio, surkea päätöksentekokyky ja spekulaatiot hallituksen hajoamisesta. Kataisen hallitus tuntuu olevan Suomen historian huonoin ja tähän uskoo myös kansa.
Median mahti on valtava.
Tämä hallitus ei ole sen huonompi kuin aikaisemmatkaan. Vanhasen keskusta-kokoomus hallitus ei kyennyt ratkaisemaan kunta- ja soteuudistusta, unohti vanhuspalvelulain, jätti tekemättä eläkeratkaisut, antoi vakuudetonta lainaa Kreikkaan, velkaannutti valtiota ennätystahtia, lisäsi tienpidon korjausvelkaa, hyväksyi teollisuutta ja merenkulkua näivettävän rikkidirektiivin jne. Nämä vaikeat asiat jätettiin perinnöksi nykyhallitukselle.
Tämä hallitus on juuri niin hyvä kuin vaalituloksen perusteella oli mahdollista. Vaalien jytkyvoittaja perussuomalaiset petti äänestäjänsä ja jäi oppositioon huutelemaan.
Keskusta halusi rökäletappion jälkeen vetää happea ja kasata rivejänsä vallan ulkopuolella. Näin päädyttiin tilanteeseen, että uusintavaalien paineessa hallitus oli muodostettava niistä joukoista, jotka uskalsivat astua vallankahvaan historiallisen vaikeassa tilanteessa.
Hallituspuolueiden mielipiteiden kirjo on valtava, joten on ihan luonnollista että hallituksen sisällä käydään tiukkoja vääntöjä.
Hallitus kuitenkin pysyy kasassa, sillä Suomella ei nyt ole varaa hallituskriisiin ja ennenaikaisiin vaaleihin.
Vasemmistolle on tärkeää toimia hallituksen omanatuntona ja huolehtia, että tämän talouskriisin laskua ei maksateta yhteiskunnan vähäosaisilla. Siinäpä onkin tärkeä, vaikea ja vastuullinen tontti hoidettavana.
Kirjoittaja on vasemmistoliiton kansanedustaja Oulusta.